Isabelle Eberhardtin jalanjäljissä

Kuka Isabelle?

Teatteri Vertigon Isabelle Eberhardt kertoo fiktiivisen tarinan todellisuudessa 1800-luvulla eläneestä naisesta, Isabelle Eberhardtista (1877-1904). Näytelmä on myös tarina vapauden kaipuusta, rohkeudesta ja sovinnaisuuksien rikkomisen halusta.

Isabelle Eberhardt oli seikkailija ja vapauden etsijä, joka ei sopeutunut aikansa eurooppalaiseen naisenmalliin. Itsenäisyyden kaipuu ajoi Isabellen matkustamaan Algeriaan, josta hän toivoi löytävänsä lapsuutensa mielikuvitusmatkojen täydellisen vapauden. Isabelle eli aavikolla mieheksi pukeutuneena ja suufilaiseksi kääntyneenä käyttäen itsestään nimeä Si Mahmoud.

Kuka Minä?

Tämän jutun kirjoittaja on itsekin vähintään wannabe-seikkailija ja vapauden etsijä, joka myöskin on ajoittain tuntenut tarvetta ravistella yhteiskunnan tarjoamia valmiita malleja omasta naisena olemisestaan. Itsenäisyyden kaipuu on ajanut Isabellen tapaan matkustelemaan ympäriinsä ja etsimään polkujaan. Jos olisi sattunut saamaan hedelmöittymisvaiheessaan samanlaisten sijaan kaksi erilaista kromosomia, kutsuttaisiin häntä mitä todennäköisimmin nimellä Ismo.

Isabelle Eberhardt pukeutui ajoittain mieheksi. Hän halusi saavuttaa asioita, joita ei sen ajan naisena voinut ja kokea vapautta. Nähdäkseni maailmaa, minun ei ole tarvinnut teeskennellä olevani mies ja olen siitä kiitollinen. Kukaties juuri Isabellelle ja muille aikansa rohkeille naisille, joiden ansioista eurooppalaisen naisen elämä on onneksi jo kovin paljon helpompaa. Mutta onko mieheksi pukeutumisessa silti jotain muuta, jotain jonka kautta minäkin voisin kokea kenties toisenlaista vapautta? Sekä oppia ehkä itsestäni, naiseudestani?

Päätin kokeilla.

Kuva juuri ennen metamorfoosia.

Otin yhteyttä maskeeraajana ja kampaajana toimivaan lahjakkaaseen ystävääni, joka ilokseni lähti mielellään mukaan projektiini. Vielä kun päätin olevani valmis luovuttamaan punaisen polkkatukkani taiteen nimissä ja leikkauttamaan tukkani lyhemmäksi kuin koskaan elämässäni aiemmin, alkoi projektista tulla vielä jännittävämpi.

Hiukset ovat yleensä aika vahva naisellisuuden merkki. Suurimman osan elämästäni minulla on ollut yli olkapäille ulottuva, pitkä tukka. Vuosi sitten en voinut vielä kuvitellakaan uskaltavani leikkauttaa sitä yhtään lyhemmäksi. Tuntisinko itseäni enää naiseksi? Näin kirjoitettuna ajatus kuulostaa hölmöltä, mutta uskon ja tiedän usean (pitkätukkaisena elämään tottuneen) naisen kysyvän itseltään jossain vaiheessa elämäänsä samaa. Viime keväänä uskalsin leikkauttaa tukkani jo korviin asti ja nyt tuli aika kokeilla vielä rohkeampaa tyyliä.

Lainasin miespuolisilta ystäviltäni vaatteita, ruiskautin jo hieman miesten hajuvettä kaulalleni (tahdoin autenttisen fiiliksen alusta asti) ja suuntasin kampaajaystäväni työpaikalle. Ensin lähtivät hiukset. "Kruununi" putosi tuppo kerrallaan lattialle. Sain seuraavaksi päähäni kuitenkin hieman toisenlaisen kruunun ja kun päähäni oli taiteltu kunnon "töttörö", alkoi minusta jo tuntua erilaiselle. Sitten oli vuorossa kaikki kaulasta alaspäin. Sidoin rintani apteekista saatavilla harsoilla ja tukisiteillä. Kun puin t-paidan ylle eikä peilissä juuri muotoja näkynyt, oli se kokeilun yksi suurimmista mies-fiiliksen tuojista - ei tissejä!

Housuihini tungin tietysti sukan, koska tarvitsin jotain miesten uloketta muistuttavaa punttiini. Aluksi liian pieni, sitten liian iso. Lopulta löytyi persoonaani sopivan kokoinen mölli.

Sitten istuin takaisin tuoliin. Luvassa oli kasvonpiirteiden karaistaminen. Hieman varjostuksia ja pulisongit ohimoille. En malttanut enää pysyä paikoillani. Huomasin kuinka vartalon asentoni jo muutui ronskimmaksi ja aloin viihtyä. Tämähän on hauskaa, hyvänen aika! I like it! Nauratti ja juttu alkoi lentää. Maskeeraajani hihitteli minulle. Välillä näytin nörttipojalta, sitten Harry Potterilta ja välillä viikset saatuani jopa Freddie Mercury:lta! Vau! Viiksien jälkeen minusta kuoriutuikin aika härski jätkä esille. En olisi koskaan uskonut! Olo oli mahtava. En miettinyt miltä kuulostan, näytän tai mitä muut tästä mahdollisesti olisivat mieltä.

Sitten vuorossa oli koko setin tallentaminen kuviin. Joten, tässä ne ovat, saanko esitellä: Ismo!

Nauroimme ystäväni kanssa vatsat kippuralla kun sisäinen mieheni pääsi poseeraamaan yhä vapaammin. Tyttönä en kuvissa välttämättä uskaltaisi irrotella ollenkaan niin vahvasti, myönnän sen. Tai jos uskaltaisinkin, en varmasti uskaltaisi postata niitä tällä tavoin kaikkien nähtäville! Olisinko minä todella estottomampi miehenä? Vapaampi? Ehkä? Kyllä. Varmasti. Vielä tässäkin ajassa naiseen kohdistuu tietynlaisia "siveellisemmän sukupuolen" odotuksia ja sääntöjä, jotka rikkoutuessaan saavat paljon enemmän huomiota, kuin jos kyseessä olisi mies. Omasta, naisen näkövinkkelistäni koen myös, että miehenä on helpompi olla ruma. Yhteiskunta tietyllä tapaa odottaa naiselta kauneutta, kaunistautumista, ulkonäköön panostamista ja siitä kiinnostumista, miellyttävyyttä. Jos mies haluaa huolehtia ulkonäöstään, on se enemmän valinta, kuin naiselle sääntö. Miehenä olemista kokeillessani minun ei tarvinnut miettiä olenko huoliteltu ja siisti. Feikit partakarvat saivat vähän sojottaa ja kulmakarvat rehottaa. Ei olisi tarvinnut huolehtia onko naamassani joku ylikasvanut karva, joka pitää naisellisuuden nimissä viipyilemättä pinsetillä kaivaa sieltä juurineen ulos. Ja vatsaakaan en kokenut tarpeelliseksi vedellä sisään, vaan pitihän sitä pieni keissi olla. Joten, koinko vapautta? Kyllä. Tietyistä ulkonäöllisistä asioista ja sovinnaisuuden kahleista. On nöyränä myönnettävä, että tunsin selkeästi myös olevani vahvempi. En voinut enää piilotella epävarmuuttani tyttömäiseen ujouteeni, jonka taakse joskus menen, ehkä jopa siksi jottei minulta odotettaisi niin paljon, odotettaisi asioita joihin ei itsetuntoni uskomukseni mukaan riitä. Jotta en itse vaatisi itseltäni niin paljon! Apua! Tästä heränneet kysymykset vaativat ehdottomasti jatkoanalyysia pääni sisäisissä keittiöpsykologisessioissani.

Haluaisinko silti olla mies? Tai Isabellen tapaan elää pidempäänkin mieheksi pukeutuneena? En välttämättä. Kaipaisin naisellisia piirteitäni, joista kuitenkin nautin ja sitä, että on sosiaalisesti hyväksyttävää kaunistautua ja panostaa ulkonäköönsä. On sekin vapaus, jos sen niin haluaa ottaa. Mutta jos yhteiskunta ei antaisi minun elää kuten haluan, samalla kun toisen sukupuolen edustajat niin tekisivät, yrittäisin varmasti keksiä jotain, niin kuin Isabelle, jos vaan rohkeuteni riittäisi. Ja yritän nytkin, sillä onhan niitä juttuja, ihan tässä ja nyt, omassa ajassanikin. Mutta ennen kaikkea toivoisin pystyväni kaikkeen naisena ja omana itsenäni, en jonkun toisen hahmossa.

Kun lähdin illaksi vielä kohti elokuvateatteria, olin vain hieman siistinyt kulmistani väriä pois ja vetänyt ylimääräisen karvoituksen irti, olo oli yllättävän hyvä, hieman sukupuoleton ja neutraali. Kokemus sai miettimään mitkä ovat todella niitä sukupuoleen liittyviä ominaisuuksia, joita haluan kantaa mukanani. Mitkä tulevat omasta sisimmästä ja mitkä ovat enemmänkin ulkopuolelta tulevia malleja, jotka olen vain omaksunut itsestäänselvyyksinä.

Isabelle Eberhardt kaipasi vapautta. Se oli syy kaikkeen. Mieheksi pukeutuminen mahdollisti sen. Vapauden. Vapauden matkustaa, vapauden omaan uskoon, vapauden toteuttaa itseään. Olen varma, että aavikolle pääseminen ja matkustaminen ei ollut Isabellen ainoita syitä kokeilla elämää miehenä. Normien luomat sukupuoliroolit ovat niin rajoittavia, että jos ne on itselleen imenyt, mutta myöhemmin kokenut itseään rajoittaviksi, on niistä eroon pyrkiminen myös pyrkimystä vapauteen. Vapauteen omassa itsessään, tässä hetkessä. Olen varma, että Isabelle ei pukeutunut mieheksi ainoastaan saavuttaakseen maailmassa, muiden keskellä, jotain, vaan myös vapauttaakseen omaa itseään, sisimmässään.

Tämä pieni kokeiluni oli niin hauska ja lyhykäisyydessäänkin avartava, että kehoitan ihan kaikkia, sukupuoleen katsomatta, kokeilemaan miltä tuntuisi olla sen toisen puolen vaatteissa ja peilikuvassa. Sieltä voi löytää jotain kiinnostavaa.

P.S. Yllä olevasta tekstistä ei kenenkään pidä hernettä nenään ottaman tai millään tavalla mieltään pahastuttaman. En missään nimessä kuvittele tai väitä sen enempää nyt kuin ennenkään Tietäväni millaista miehenä eläminen todella on. Mielestäni miehisyys on valtavan paljon enemmän kuin yhdetkään viikset tai patukka lahkeessa. Ja ilman kaikkea mitä minä ylleni puin ja millä leikin, voi mielestäni olla todella miehekäs ihminen ja Mies, isolla alkukirjaimella. Tämä oli kuitenkin vain minun yksi, oma suppea kokeiluni ja pieni identiteetti-leikkini miesten jopa aika stereotyypisten ulkoisten ominaisuuksien avulla ja tein sen puhtaasti rikastuttaakseni omia kokemuksiani ja vahvasti virne suupielessä. Miehiä ja ihanaa miehisyyttä, suuresti kunnioittaen.

Meikit ja kampaus: Petriina Suomela

Teksti: Aino Viena

Kuvat: Petriina Suomela ja Aino Viena

Viimeisimmät jutut
Blogiarkisto
Tunnisteet
Seuraa meitä
  • Facebook Basic Square
  • Twitter Basic Square
  • Instagram App Icon
apteekki_web.jpg
  • c-facebook
  • Twitter App Icon
  • Instagram App Icon

© Teatteriyhdistys Vertigo ry