Isabelle Eberhardtin nahoissa

Mietteitä Isabellen roolin tekemisestä

Isabelle Eberhardtin tarina alkoi näyttelijöiden osalta viime heinäkuussa. Ensin leikimme naiseuden ja miehuuden kehollisilla olemuksilla, ryhmäydyimme ja intensiiviviikon lopuksi saimme roolit. Pänttäsimme tekstiä päähän seuraavat kuukaudet itseksemme ja lokakuussa aloitimme varsinaiset treenit. Joidenkin työryhmäläisten mielestä näytelmä käsitteli sukupuolirooleja kun toisille kyse oli laajemmin normeista vapautumisesta. Toisten mielestä käsissämme oli sankaritarina ja minusta hukassa olevan ihmisen matka kohti rauhaa. Loppujen lopuksi tulkinnalla ei ollut väliä, koska olimme yhtä mieltä siitä että käsissämme oli harvinaisen kimurantti tapaus.

Sanotaan että roolin rakentamisessa keskeistä on oppia rakastamaan hahmoaan. Roolin saatuani olin kauhuissani lähinnä isosta vastuusta, jollaista ei harteilleni ollut aiemmin asetettu, mutta roolin suhteen olin toiveikas. Isabelle kiehtoi minua kaikessa sekopäisyydessään ja ajattelin että on virkistävää päästä tekemään tuhmia asioita joita oikeassa elämässä ei sovi tehdä. Minulle ja Isabellelle muodostui lyhyessä ajassa kuitenkin myrskyisä suhde, jossa monia kiertoteitä piti kulkea pikavauhtia läheisyyden löytämiseksi ensi-iltaan mennessä.

Ensimmäisenä minua alkoi ärsyttää Isabellen ylidramaattisuus. Hän maalailee omia tarinoitaan maalaten isoimmalla mahdollisella pensselillä käyttäen paletin kaikkia värejä. Jouduin tutkimaan ärtymystäni ja tunnustamaan että minussakin saattaa olla tarvittaessa hieman tarvittavaa enemmän draamaa jos sille päälle satun. Ylidramaattisuuttakin ärsyttävämpää oli Isabellen usko omiin tarinoihinsa. Hän väritti pienestä asti itselleen maailmoja, joihin hän pääsi pakenemaan todellisuutta, joka ei tarjonnut pienelle tytölle painokelpoista kerrottavaa. Näitä kohtauksia esittäessäni minun teki mieli palauttaa hänet realiteetteihin, ottaa olkapäistä kiinni ja sanoa: ”Ei elämä ole sellaista kuin luulet!”. Minun olikin aika ajoin helpompi samaistua Isabellen ympärillä hääriviin rationaalisiin ja todellisuudessa kiinni oleviin hahmoihin, kuin häneen.

Alunperin minulle yksi mieluisimmista piirteistä Isabellen esittämisessä oli kapinallisuus, hävyttömyys ja jopa ajoittainen ilkeys toisia kohtaan. Nämä kun ovat kiellettyjä tunteita ja käytöstä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Tuntui kuin niiden kokeileminen näyttämön laboratoriossa olisi etuoikeus. Harjoitusten myötä törmäsin kuitenkin ristiriitaisiin tunteisiin, joissa syyllisyys ja riemu hävyttömyydestä vaihtelivat. Hävetti huomata että vittuilun taito istui edelleen minussa, vaikka olen tehnyt vuosia töitä päästäkseni siitä eroon. Tuntui joskus kuin olisin tehnyt aikahypyn yläasteelle ja tutustunut uudestaan itseeni, joka ei vielä osannut puhua todellisista tunteistaan ja sortui lapsellisuuksiin. Toisaalta kapinointi ja toisten ”kohauttaminen” ilman vahingoittamista, tuntui vapauttavalta. Aloin kiinnittää huomiota elämässäni tapahtuviin tilanteisiin, jotka saisivat happea pienellä normien vastaisella tempauksella.

Isabelle ja veljensä Anton. Kuva: Ville-Matias Roisko

Seuraavaksi ajauduin kriisiin Isabellen säälistä nauttimisen kanssa. Kun kerroin tästä kotona, poikaystäväni palautti minua kertomalla, etten itsekään pane pahakseni jos saan myötätuntoa osakseni. ”Olenko siis säälissä-rypijä?”- kysyin ylidramaattisesti. Kuulemma. Ei niin helppoa hyväksyä tätäkään.

Käsikirjoitusta lukiessani olin myös erehtynyt ajattelemaan että haavoittuvuuden näyttäminen Isabellen hahmossa tulisi olemaan mieluista ja helppoa. Sen jälkeen kun olin sylkenyt vettä toisen naamalle, pössytellyt aavikolla ja leikkinyt kantavani veljeä Siperiassa, olikin yllättävän vaikea pelätä kuolevansa tai hiljentyä vanhempien ruumiiden äärelle suremaan. Aloin kuin varkain nauttia yhä enemmän mielikuvitusmatkojen ihanasta paosta, joita olin treenien alkaessa halveksinut ”haihatteluna”. Minulle alkoi pala palalta hahmottua Isabellen elämänvaiheiden kaoottisuus ja traagisuus. Värikkäiden maailmojen maalailu toi helpottavan (ellei pakollisen) hengähdyksen paineista, joita Isabellen ympäristö ja menneisyys tuntuivat yksipuolisesti tarjoavan. Aloin muistaa, että ihmisen defenssit kuten idealisaatio, fantasiointi ja jopa psykoottisuus, ovat mielen lahja todellisuuden helvetille. Aloin myös tuntea kuinka vaikea niistä on irtautua aitouteen, jos ne ovat hyvin rakennetut.

Kuvat: Ville-Matias Roisko

”Teatterin tekeminen on aikuisten leikkiä”, muistutti ohjaaja meille ennen kenraaliharjoitusta. Rakastan leikkiä, mutta myönnettäköön, ettei treenikausi mennyt kyyneleittä ja etteikö ensi-ilta päivänä vatsassa olisi kouristellut. Tajusin kadehtivani Isabellea, koska en pääse enää yhtä korkealle pilviin edes halutessani, vaan jalkani pysyvät tiukasti maassa silloinkin kun haluaisin maalata uuden todellisuuden. Ymmärsin että Isabellen elämä oli pitkälti leikkiä, koska se oli leikistä kaukana. Lupaankin antaa Isabellen paeta koko esityskauden rauhassa, sillä aloin ihailla tätä ainutlaatuista naista. Tervetuloa matkalle mukaan!

- Linda -