Kesän Onnen maa (Hockey Night)

Huutelua kentän laidalta

Hockey Night, Turun Kaupunginteatteri Naantalin Emma Teatterissa

Käsikirjoitus - Miska Kaukonen ja Satu Rasila. Ohjaus - Mikko Kouki. Lavastus - Markus Tsokkinen. Puvut - Anna Sinkkonen. Videot - Sanna Malkavaara. Lavalla Miska Kaukonen, Antero Mertaranta, Tom Petäjä ja Linda Wiklund.

Ennakkoesitys 26.5.2015 klo 19

Sää: sateista, n. 12-10 astetta

Varustus: pitkikset ja farkut, pitkähihainen, neuletakki, pitkä välikausitakki, goretex-tennarit, kaulahuivi, pipo (Ässien, minkä kaksi henkilöä noteeraa), vanttuut. Näillä tarkenee nippanappa. Pyllynalunen olisi hyvä olla omasta takaa mukana.

Esityksen kesto: 1h 50min (45+20+45)

Lava: mukailee jääkiekkokaukaloa – on punaviiva, siniviivat, vaihtoaitiot ja maali – tosin vain yhdessä päässä. Yläpuolella on screeni.

Aluksi esitellään pelaajat eli näytelmän 3 ammattilaisnäyttelijää. Näyttelijärivistöä vahvistamassa on teatteridebyyttinsä tekevä Antero Mertaranta. Näytelmä rakentuu jääkiekkoaiheisista sketseistä, joista osa on toistuvia. Nähdään juontajia ja asiantuntijavieraita pelistudiossa, esitellään taustatyöntekijöitä, haastatellaan pelaajia pelin – siis näytelmän – edetessä, käydään Antero Mertarannan abstraktien käsitteiden museossa (tämä oli mielestäni oivaltavin ja jouhevimmin kulkeva kohtaus), näytetään esimerkkejä uudenlaisesta pelityylistä ja kurkataan, millaista draamaa on käynnissä cheerleaderien pukukopissa.

Näytelmässä korostetaan aiheellisesti teatterin ja jääkiekon yhtymäkohtia, kuten vaihtojen sekä kuudennen kenttäpelaajan eli yleisön merkitystä molemmissa. Stereotyyppinen perusolettamus, että jääkiekko kiinnostaa (kaikkia) miehiä ja naiset eivät sen päälle ymmärrä, ja että teatteri ei juurikaan kiinnosta miehiä (paitsi jos sen aiheena on jääkiekko) on mielestäni kuitenkin niin kulahtanut ja paikkansapitämätön, että sen käyttäminen edes parodisena elementtinä tuntuu suorastaan halventavalta. Mikään jääkiekkofanaatikko tai -tietäjä en ole, mutta minua sattuu kiinnostamaan sekä teatteri että jääkiekko, enkä ole ainoa lajissani.

Esityksen vitsit eivät kerta kaikkiaan ole minusta kovin omaperäisiä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Mertaranta selostaa tuttuun tyyliinsä värikkäin kielikuvin peliä ja näyttelijät toteuttavat selostusta kirjaimellisesti, oli mielestäni todella yllätyksetön. Toki, jos ei ole koskaan aiemmin tajunnut tai miettinyt sanojen kaksoismerkityksiä, niin voihan se ollakin mullistavaa. Tässä kohtauksessa oli myös paikoin epäselvää, oliko selostuksen tarkoitus noudattaa kentän tapahtumia vai toisinpäin, sen verran oli puolin ja toisin ajoituksissa epätäsmällisyyttä. Mies esittämässä naista on niin klisee, että ei sellaisenaan paljoa jaksa kokenutta teatterin kävijää naurattaa. Täysin hölmistyneenä seurasin myös, miten hento, sievä nainen kuljettamassa isoa ajoneuvoa nauratti kanssakatsojiani.

Näyttelijät tekevät tasaisen laadukasta työtä. Tekemisestä ei kuitenkaan välity urheilusuorituksen voitontahtoa uhkuva maku, vaan nimenomaan perushyvä rutiininomainen suorittaminen ja varman päälle pelaaminen. Vaihdot taittuvat ammattimaisesti helpon oloisesti, mikä on tietysti ilahduttavaa ja osoitus taustajoukkojenkin ammattitaidosta, kun usein näkee ylimääräisiä nauruja kalasteltavan (tarkoituksella tai ei) juuri sillä, että yleisö huomaa, kuinka tiukka vaihto on takana.

Näyttelijäntyöhön jäin kaipaamaan enemmän hyökkäyspeliä, riskien ottoa, karvausta, hurmiota. Ainakin harjoitusottelusta jäi vähän sopupelin maku. Petäjän ja Kaukosen suorituksia useamman kerran nähneenä tämä oli täysin tuttua kauraa. Joukkueen kokoonpanosta ainoana todellisesta itsensä ylittämisestä ja mukavuusalueensa ulkopuolelle uskaltautumisesta pisteet meneekin Antero Mertarannalle, joka teatterin lavalla luistelee vierailla jäillä ja suoriutuu siinä aivan kelvollisesti. Jos (muista) näyttelijöistä pitäisi valita parhaiten omaa peliään pelannut pelaaja, pitäisi mennä rankkarikisaan, niin tasaista työtä tässä tehtiin. Yksittäisistä yksilösuorituksista parhaiten mieleen jäi Petäjän toimittajahahmo kokonaisuutena hyvin toimineessa Silminnäkijä-sketsissä.

Pelin - siis näytelmän - lopuksi saadaan nauttia lähinnä suomalaisen jääkiekkoilun huippuhetkistä ja mieleenpainuvimmista paloista. Hyvä mielihän siitä jää. Minut se vakuutti myös siitä, että mieluummin katselisin lätkää, jossa jännitettä taatusti riittää eli vaikkapa tai varsinkin klassista Suomi-Ruotsi -ottelua, kuin tätä Hockey Nightia uudelleen.

Näytelmä on onnistuttu täyttämään sellaisella melko harmittomalla huumorilla, joka uppoaa helposti kesäteatteriyleisöön. Ja mikäs siinä, esitykset on tehty katsottaviksi ja kesäteatteriesitykset usein nimenomaan viihdyttämään. Joten jos Emma Teatterin Hockey Night houkuttelee teatterin pariin niitäkin, joille tutumpia kulttuuriympäristöjä ovat jäähallit tai Mertarannan selostukset, niin sehän on lajin kannalta vain positiivista.

Kuvassa etualalla koivu Naantalin Kailon saaressa. Koivut (Betula) on kasvisuku. Koivut ovat Suomen lehtipuista yleisimpiä. (Wikipedia)

Olen joskus miettinyt, miten urheilijat pystyvät epäonnistuneen suorituksen tai hävityn ottelun jälkeen nollaamaan tilanteen joko saman tien tai seuraavaan koitokseen ryhtyessään. Miten he eivät lannistu ja lamaannu, kun aiemmin epäonnistumiseen johtanut tilanne mahdollisesti toistuu. Taitoluistelija kaatuu, mutta jatkaa sarjaansa ja onnistuu ehkä kaikessa muussa kaatumisen jälkeen. Joukkue häviää yhtenä iltana, mutta seuraavana lähtee otteluun yhtä itsevarmana kuin edellisillan voittajajoukkue. Tämä on ollut minulle mahdotonta käsittää, kun itse en urheile kilpaa. Varmasti myös pessimisti ja jännittäjä minussa näkee tuollaisen tilanteen hyvin vaikeana.

Pohtiessani tämän jutun kirjoittamista ja teatterin ja urheilun vertaamista toisiinsa vihdoin oivalsin jotain tuosta nollaamisesta. Harrastan itse näyttelemistä. Joskus sitä kokee onnistuvansa esityksessä tai yksittäisessä kohtauksessa, joskus taas oma kokemus on epäonnistuminen ja sitä harmittelee ja ehkä häpeääkin. Kaikesta huolimatta noiden kokemusten ei saisi antaa vaikuttaa tekemiseensä näyttämöllä jatkossa. Onnistuminen alkukohtauksessa ei yksin riitä hyvään kokonaissuoritukseen, pitää pysyä valppaana ja tehdä parhaansa koko esityksen ajan. Eikä mokaaminen jossain kohtauksessa määritä koko näytelmän kulkua omalta osalta – on koottava itsensä ja skarpattava seuraavaan kohtaukseen tai näytökseen. Näyttelijän virhettä yleisö ei välttämättä edes huomaa, jos se paikataan luontevasti tai jos se ei vaikuta näytelmän kulkuun häiritsevästi. Epäonnistumisen kokemuskin on usein subjektiivinen. Katsojan mielestä roolisuoritus voi hyvinkin olla onnistunut silloin, kun näyttelijän omasta mielestä se ei ole. Sen sijaan urheilijan tekemä virhe on yleensä katsojan ja tuomarin havaittavissa, vaikka se paikattaisiinkin. Vaikka koen epäonnistumisen kokemuksen hyvin vahvana ja se saa minut suuttumaan itselleni ja soimaamaan itseäni, sille tunteelle ei lavalla voi antaa tilaa ja aikaa. On keskityttävä siihen, mitä näytelmässä seuraavaksi tapahtuu. Roolihahmon on jatkettava elämäänsä ja minun työtäni. Ei se urheilijoidenkaan tilanteen nollaaminen ja peliin keskittyminen varmaan sen kummempaa ole, vaan työhön kuuluva itsestäänselvyys.

~Hanna~

Kuvassa etualalla Koivu (Saku Antero). S. 23.11.1974. Pelaajauransa päättänyt turkulainen jääkiekkoilija sekä olympia- ja MM-mitalisti (Wikipedia). Wikipedian artikkeli muuten Saku Koivusta on huomattavasti pidempi kuin artikkeli Suomen koivuista.

Viimeisimmät jutut
Blogiarkisto
Tunnisteet
Seuraa meitä
  • Facebook Basic Square
  • Twitter Basic Square
  • Instagram App Icon

© Teatteriyhdistys Vertigo ry