Kesän Onnen maa (Tallinn Treff Festival)

TREFFeillä Tallinnassa

Tallinn Treff festival 4.-7.6.2015

http://www.nuku.ee/en/festival/

TREFF on Tallinnassa vuodesta 2007 lähtien järjestetty vuotuinen visuaalisen teatterin festivaali. Järjestäjänä ja keskeisenä esityspaikkana toimii Tallinnan NUKU-teatteri (Viron kansallinen nukketeatteri), jonka yhteydessä toimii myös nukketeatterimuseo. Nyt siis yhdeksättä kertaa järjestetyllä festivaalilla on ohjelmaa sekä aikuiselle yleisölle että lapsiyleisölle. Esitettäviä produktioita on tällä kertaa yli 20 ja esiintyjät tulevat eri puolilta maailmaa. Koko perheelle sopiva ohjelmisto sisältää monipuolisesti mm. nukketeatteria, varjoteatteria sekä sormiteatteria. Useat esitykset ovat täysin sanattomia tai niissä on vähän puhetta, täten ohjelmisto sopii hyvin kansainvälisille festivaaleille. Osa on eestin- tai englanninkielisiä.

Kävin Treff-festivaalilla nyt ensimmäistä kertaa, itse asiassa kuulinkin siitä ensimmäistä kertaa vasta toukokuussa. Torstai-illan ja lauantai-illan välillä näin kuudessa eri tilassa seitsemän esitystä, kaikki aikuisten ohjelmistoa. Matkassa olin Annin kanssa, joka kävi katsomassa lisäksi yhden lastenesityksen.

Torstai

Torn on edinburghilaisen Faux Theatre -kollektiivin esitys, joka kuvaa yhtä yksinäistä, muistojen- tai haaveidentäyteistä iltaa yksinäisen naisen yksiössä. Näyttämön toisella laidalla on äänityöpaja, jossa on mm. kissanhiekkaa laatikossa, kumihanskoja, avaamattomia virvoitusjuomapulloja sekä tietenkin mikrofoneja eri tasoissa. Tässä työpajassa toinen esiintyjistä, Barney Strachan, tuottaa erilaisia ääniä esityksen ääniraidaksi. Lisäksi mm. musiikkia ja elokuvarepliikkejä tulee nauhalta, muuta puhetta esityksessä ei ole. Käsiohjelma (palloksi rutattu A4-arkki) kertoo esityksen syntyneen rakkaudesta paperiin sekä visuaalisen teatterin ja yksittäisten hetkien lumouksesta.

Paperiarkkeja (kaikki kierrätettyjä ja uudelleenkäytettyjä, taataan käsiohjelmassa) onkin lavastuksessa käytetty yllin kyllin. Niitä on pinoissa lattialla, hyllyssä, kuivumassa telineillä sekä rutattuina "vaahtopalloina" kylpyammeessa. Kaikki lavasteet ovat valkoisia ja naista näyttelevä Francisca Morton on vaaleassa pyjamassa. Esityksen alussa emme näe naishahmoa, vaan esitys alkaa Strachanin luomalla äänimaisemalla, jossa nainen ajaa auton kotipihaan, kävelee pihan poikki sisälle taloon ja kuoriutuu vaatteistaan. Riisuutumisvaiheen äänet syntyvät kuplamuovista, tarranauhasta, teipeistä, ja tässä vaiheessa lavan takaosassa olevan sermin päälle alkaa ilmestyä vaatekappaleita. Näyttelijä tulee esiin sermin takaa ja fokus siirtyy häneen ja yksiöönsä.

Tapa ja esineet, joilla ääniä luodaan, ovat ainakin minusta siinä määrin kiinnostavia, että huomio kiinnittyy tuon tuostakin lavayksiön tapahtumista äänten alkuperään. On kiehtovaa huomioida, miten kammalla saadaan aikaan kissan kehräyksen ääni, leveällä (kumi?)nauhalla sydämentykytys, metallivispilää viinilasin reunaa pitkin pyörittämällä puhelimen pirinä. Näytelmä itsessään ei sen sijaan tarjoa erityisiä oivalluksia tai yllätyksiä eikä herätä suuresti sympatiaa. Tarina etenee verkkaisesti johtamatta oikein mihinkään. Näytelmässä on hienoista harmaata huumoriakin ja kauniita hetkiä, mutta lähes tasarytminen tunnelmointi enimmäkseen melankolisissa tuokioissa on hieman tylsää katsottavaa.

Faux Theatre -kollektiivin esitys Torn.

Perjantai

Japanilainen nukketeatteriesitys Silent Poems on laadukas ja visuaalisesti hieno, mutta esityksen katsonut Anni jäi toivomaan selkeämpää tarinankuljetusta. Lapsikatsojat jaksoivat kyllä katsoa ja hämmästellä erilaisia nukkeja, eivätkä tuntuneet piittaavan esityksen fragmentaarisuudesta. Esitys jätti paljon tilaa omalle mielikuvitukselle.

NUKU-keskus sijaitsee Tallinnan Vanhassa kaupungissa osoitteessa Lai 1. Keskuksesta löytyy myös nukketeatterimuseo. Museon "pukuhuoneessa" on mahdollisuus kokeilla erilaisia pukimia, päähineitä, peruukkeja ja jalkineita.

1i (viron 1+i = üksi = suom. "Yksin") on omakohtainen sooloesitys esiintyjyydestä ja (sinkku)naisena olemisesta. Esityksessä virolaisnäyttelijä Kaisa Selde nähdään tekemässä näkymätöntä työtään näyttämöllä nukettajana ja näyttämömiehenä. Koko esityksen aikana Selde ei puhu lavalla mitään. Lavatapahtumiin liittyvä puhe tulee nauhalta englanniksi. Kuulemme hänen ajatuksensa hänen pohtiessaan työnsä palkitsevuutta ja esimerkiksi sellaisia konkreettisia pulmatilanteita, kun näyttämölumi loppuu kesken hänen heiteltyään sitä aluksi vahingossa liikaa. Toisessa kohtauksessa hän fantasioi saavansa tunnustusta työstään, palkintopokaalia markkeeraa take away-kahvimuki, jolla näyttelijä temppuilee käydessään samalla ajatuksissaan läpi kiitoksia, syitä ja ansioitaan (päällimmäiseksi syyksi hän arvelee pitkät vaaleat hiuksensa) palkinnon saamisen taustalla. Lisää tasapainotemppuilua seuraa kohtauksessa, jossa Selde ruotii tarvetta käydä ravintolassa näyttäytymässä ja virolaisten baarikulttuuria, joka muuten kuulostaa hyvin yhteneväiseltä suomalaisen kanssa - koska baarissa juomat ovat kalliita, pitää ottaa kunnon pohjat eikä mennä liian aikaisin yökerhoon. Näyttelijä taiteilee monitoimitikkailla kuljettaen eri tavoilla liikkuen erilaisia juomia päänsä päällä. Tätä seuraa episodi, jossa hän kommentoi tanssiksi naamioitua lähestymistaktiikkaansa.

Aihe on sen verran koluttu että odotukset eivät olleet suoraan sanoen korkealla sen suhteen, että jotain uutta tässä pystyttäisiin tuomaan esiin. Eikä oikeastaan tuodakaan, mutta esityksen toteutuksessa on omalaatuisia oivalluksia ja sopiva määrä absurdia itseironiaa, mikä tekee siitä hupaisan. Kaisa Selde on kiinnostava esiintyjä ja hänen näyttelijähahmonsa positiivinen arjen sankaritar, ei itsesäälissä rypevä diiva. Esityksen irralliset kohtaukset tekevät siitä tosin enemmänkin demomaisen kuin yhtenäisen kokonaisuuden. Videota käytetään suhteessa esityksen kestoon paljon. Videolla Selde puhuu viroa, joten osa menee kieltä taitamattomalta auttamattomasti ohi, vaikka suurimmaksi osaksi vitsi välittyy ilman kuullun ymmärtämistäkin. Kuitenkin mieluummin olisin nauttinut esiintyjän lavakarismasta enemmän kuin katsellut näin paljon materiaalia videolta. Viimeisessä kohtauksessa näemme videolla Selden kolkuttelemassa Tallinnan teattereiden ovia, jotka pysyvät hänelle kiinni. Lopulta NUKU-teatterin (jossa tämä esitys on) ovet avautuvat näyttelijälle ja video- ja näyttämökuva yhdistyvät näyttelijän astuessa lavan takaosan isoista ovista sisään saliin. Puolen tunnin esitys on aivan liian pian ohi.

Planet Luvos on itävaltalaisen Editta Braun Companyn nykytanssiteos, jossa liikutaan postapokalyptisissa maisemissa. Maapallon viimeinen eloonjäänyt ihminen etsii paikkaansa merenalaisessa maailmassa. Selkä yleisöön päin ja pää piilossa pysyttelevät liki alastomat tanssijat muodostavat kropallaan vedenalaisen maailman elämän. Tanssijat liikkuvat kyljellään sikiöasennossa, hyönteismäisesti neljällä raajalla tai ovat paikoillaan selällään tai hartioidensa varassa, jolloin hyvinkin uskottavan näköiset örkit syntyvät tanssijoiden raajoista ja selästä.

En ollut alun perin aikeissa mennä tätä esitystä katsomaan, mutta Anni oli, ja hetken mielijohteesta päätin minäkin mennä, kun lippuja vielä saatavilla oli. Tosin meinasin vielä välttää tämän, kun ensin ei löytynyt vaihtorahaa, mutta Annin sitten mentyä jo saliin ja minun tehdessäni lähtöä lipunmyyjä bongasi minut, sanoi että nyt hänellä on tarpeeksi vaihtorahaa ja totesi "It´s your lucky day." Hän ei olisi voinut olla enemmän väärässä. Tämä reilun tunnin mittainen esitys oli henkilökohtainen inhokkini. Johtuiko sitten mielentilastani, olinhan jo ajatuksissani ehtinyt ulos hämyisestä salista aurinkoiselle terassille odottelemaan Annia, tai etten tajunnut odottaa tällaista nykytanssitaidehiippailua tai mikä lie syy, mutta tämä ei vain kerta kaikkiaan uponnut minuun. Harvoinpa on jonkin esityksen katsominen tuntunut niin piinaavalta. Olisipa ollut edes jotain virvoketta mukanani tai pokkaa livahtaa kesken esityksen pois. Edessäni istuneella Viron näyttelijälupauksella Erni Kaskilla oli molempia. Todettakoon vielä, että Anni piti esitystä mielenkiintoisena ja aiempiin näkemiinsä verrattuna yhtenäisempänä, vaikkakin hetkittäin hieman pitkäveteisenä.

Muutama esitys vielä jäljellä.

Lauantai

Venäläisen Skorohod-teatterin The Third (Kolmas) lupailee käsittelevänsä mies- ja naisstereotypioiden lisäksi kolmatta sukupuolta. Esitys on sekoitus klovneriaa, tanssia ja nukketeatteria. Lavalla esiintyvät näytelmän käsikirjoittaja-ohjaajat Aleksandr Ljubashin ja Tanja Weinstein, joiden hahmot tapaavat, käyvät yleisöäkin osallistavaa kissa-hiiri -leikkiään, päätyvät naimisiin ja saamaan lapsia. Syntyy kolme vaahtomuovilasta, joista yksi osoittautuu luonteensa ja mielenkiinnon kohteidensa perusteella pojaksi, toinen tytöksi, mutta kolmannen sukupuolta ei voi näiden perusteella päätellä ja muu perhe on hämmentynyt.

Teoksessa esitellään kyllä universaaleja käsityksiä pojista ja tytöistä/miehistä ja naisista, mutta kolmannen sukupuolen osalta esittely jää täysin sille asteelle, että asiaa ei osata käsitellä. Tottahan se hyvin pitkälti lieneekin, mutta odotuksissa oli että asiaan tartuttaisiin huomattavasti kantaaottavammin, kun esityksen nimikin sitä enteilee. Tällaisena näytelmä käsittelee enemmänkin tyttö- ja poikalapseen kohdistuvia odotuksia ja niiden täyttymistä. Kolmas lapsi sysätään hienovaraisesti sivuun ja jäädään odottelemaan, tulisiko hänen kohtalostaan jotain selvyyttä. Lopuksi hänet revitään kappaleiksi.

Paitsi että aiheen käsittely on todella mitäänsanomatonta, ei toteutuksessakaan ole mitään ennennäkemättömän nokkelaa. Tapahtumien kuvastamisessa luotetaan pääosin yksiselitteiseen ilmaisuun. Tämä on myös visuaalisesti haastavin näytelmä siinä mielessä, että salin katsomo nousee vain taaemmilla riveillä hiukan, ja kolmanneltakin riviltä on välillä hankala nähdä lavan tapahtumia. Melko paljon toimintaa on lattiatasossa ja näyttämön etualalla. Jos tekijöillä olisi tilantajua, voisivat he tuoda osan näistä toiminnoista lattiatasolta ylemmäs ja etuosasta lavaa taemmas näyttämöä. Lisäksi näytelmän alkupuolella on tarinan yhtenäisyyden kannalta täysin käsittämättömiä kohtauksia ja kohtausten vaihtoja, joiden aikana vilkkuu koko ajan strobovalo.

Kolmannen festaripäivän aloitusnäytös Kolmas jättää siis edelleen toivomisen varaa näkemämme laadusta ja kasvattaa odotuksia seuraavien esitysten osalta.

Festivaalin pääesitys on suomalais-eteläkorealainen yhteistyö Double Exposure. Elokuussa 2012 ensi-iltansa saaneen esityksen ohjauksesta vastaavat Ville Walo sekä Sungsoo Ahn. Nykyaikaisen jonglöörauksen pioneerin Walon lisäksi lavalla nähdään viisi Sungsoo Ahn Pick-Up Groupin tanssijaa. Äärimmilleen viimeistelty esitys yhdistää objektiteatteria, nykytanssia ja -sirkusta.

Esityksen lähtökohtana on plastiikkakirurgian ja länsimaisen kauneusihanteen kriittinen kommentointi. Keskeisessä osassa on monipuolisesti käytettävät nukkien päät - kaikki keskenään samanlaisia. Mielestäni kaunein kohta on, kun Walo jonglööraa kolmella nuken päällä, ja pitkien vaaleiden hiusten hulmutessa tummaa taustaa vasten päät ovat kuin veden syövereissä uiskentelevia merenneitoja. Tärkeä rooli on myös valoilla ja varjoilla, joilla luodaan hypnoottisia ja surrealistisia kuvasarjoja. Kaikkien osa-alueiden täydellisestä yhteen ajoittamisesta on esimerkkinä kohtaus, jossa kaksi tanssijaa luo varjokuvassa harhan yhdestä henkilöstä, jonka pää tipahtelee.

Double Exposure traileri.

Double Exposure on nappivalinta visuaalisen teatterin festivaalin pää(!)numeroksi. Se on taitavasti toteutettu ja nimenomaan upeaa katsottavaa. Minua ei haittaa, että itse esityksen sanoma jää ainakin omassa katselukokemuksessani teknisen taitavuuden varjoon, vaikka paljon esillä olevat irtopäät ja kasvottomat naamiot muistuttavatkin siitä. Visuaalinen näyttävyys ja tanssijoiden ninjamaisen äänetön, soljuva liikkuminen ihastuttavat riittävästi.

The Gramophone Show päättää lauantain neljän peräkkäisen esityksen urakkamme. Esitys on monilahjakkaan Yael Rasoolyn toinen sooloteos tällä festivaalilla. Show on kokoelma klassikkokappaleita 20-40-luvuilta. Laulujen teemana on (onneton) rakkaus. Nauhalta tulevan gramofonimusiikin säestämänä Rasooly laulaa englanniksi, ranskaksi ja jiddishiksi. Kappaleiden väleissä hän värittää lauluja tarinoillaan ja vitsailee yleisönsä kanssa. Esityspaikkana on Von Krahlin klubi, jonne Rasooly loihtii eläytymisellään ja glamourillaan aidonoloisen vanhanajan tunnelman. Esimerkiksi jo paljossa käytössä kuluneen “Summertime" -kappaleen hän tulkitsee omintakeisesti nykypäivän konsteilla kikkailematta ja teoksen alkuperäistä julkaisuvuotta (1935) kunnioittaen. En usko, että olemme Annin kanssa ainoat uudet fanit, jotka tämä huikea esiintyjä on tänä viikonloppuna vakuuttanut. Toivon todella, että törmään Rasoolyn (muihinkin) esityksiin vielä joskus jossain.

Yleistä

Festivaali on keskittynyt tiiviille alueelle Tallinnan vanhassa kaupungissa, esityspaikat ovat kävelymatkan päässä toisistaan. NUKU-teatteri kaksine saleineen on pääpaikka, jossa toimii lipunmyynti ja info. Siellä on myös interaktiivinen nukketeatterimuseo, johon festivaalin aikana teatterilipulla pääsi tutustumaan varsin huokeaan kahden euron sisäänpääsyhintaan. Muutoinkin sisäänpääsymaksu vain viisi euroa. Museossa on näytteillä nukkeja talossa esitetyistä näytelmistä 1960-luvulta tähän päivään. Kellarikerroksessa on erillinen kauhuhuone, ja ainakin festivaalin aikana näytteillä oli myös dokumenttia Treff-festivaalin yhdeksänvuotisesta historiasta.

Tiedon kulussa ja kommunikoinnissa festivaalilla oli välillä hieman toivomisen varaa. Esitystiloihin pääsi usein vasta juuri ennen esityksen alkua, ja jos esityksen alku viivästyi, ei siitä ainakaan meidän kokemuksessamme ilmoitettu aulassa odotteleville katsojille mitenkään. Ohjelmavihkosia oli ainakin torstai-illalla tarjolla enää vain vironkielisinä. En siis tiedä, oliko niitä (tänä vuonna) englanninkielisinä edes ollut. Yleisesti ottaen ilmapiiri oli kuitenkin rennon hyväntuulinen ja työntekijät valmiita auttamaan ja opastamaan kykynsä mukaan.

Suurin osa esityksistä ja kaikki näkemämme olivat kestoltaan korkeintaan tunnin mittaisia, mikä etenkin festivaaleilla on ideaalista, jotta jaksaa ja ehtii katsoa monta. Vähintäänkin lähes täydet katsomot kaikissa näkemissämme esityksissä kertovat festivaalin suosiosta ja kulttuurimuodon arvostuksesta. Jos siis suunnittelee tulevaisuudessa lähtevänsä Treffeille esityksiä katsomaan, suositeltavaa on varata liput etukäteen. Se onnistui kätevästi sähköpostilla. Lippujen hinnat olivat 8 euroa lasten esityksiin ja 15 euroa aikuisten esityksiin, pääesitykseen 30 euroa. Ryhmät ja yli viittä eri esitystä katsomaan menevät saivat alennusta.

Iltaisin Von Krahl -teatterin baarikerroksessa oli festivaaliklubi, jossa vaihtuvia esiintyjiä. Ihastuimme muutenkin nimenomaan Von Krahl -teatterin konseptiin. Paikassa on kaikki puitteet täydellisen kulttuuri-illan viettoon: yläkerrassa esitetään mielenkiintoista teatteria, alakerrassa on viihtyisä illanvietto- ja konserttipaikka, ravintolakin löytyy samasta rakennuksesta. Kaiken kaikkiaan Treff-festivaali oli oikein mukava kokemus ja mielelläni menisin uudelleen.

Annille kiitos matkaseurasta ja kommenteista tähän tekstiin! :)

~Hanna~

Viimeisimmät jutut
Blogiarkisto
Tunnisteet
Seuraa meitä
  • Facebook Basic Square
  • Twitter Basic Square
  • Instagram App Icon

© Teatteriyhdistys Vertigo ry