Kesän Onnen maa (Valheet ja viettelijät)

Vankina juonittelun linnakkeessa

Valheet ja viettelijät, Ryhmäteatteri Suomenlinnan kesäteatterissa 26.6.2015

Alkuperäisteos - Choderlos de Laclos. Ohjaus - Juha Kukkonen. Lavastus - Janne Siltavuori. Pukusuunnittelu - Niina Pasanen. Valosuunnittelu - Ville Mäkelä. Äänisuunnittelu - Jussi Kärkkäinen. Maskeeraussuunnittelu - Riikka Virtanen. Peruukkimestari - Ari Haapaniemi. Taistelukoreografiat - Oula Kitti. Koreografit - Panu Varstala ja Eero Vesterinen. Rooleissa - Minna Suuronen, Antti Virmavirta, Eeva-Maija Haukinen, Saija Lentonen, Sonja Salminen, Paavo Kinnunen, Tarja Heinula, Juha Pulli, Karoliina Kauhanen, Laura Sorvari, Justus Pienmunne ja Johannes Hiltunen.

Suomenlinnan kesäteatteri saattaa hyvinkin olla puitteiltaan Suomen komein kesäteatteri. Vehreä, mukulakivikatuinen Suomenlinna on kaunis ja idyllinen ympäristö. Hyvän Omantunnon linnakkeeseen rakennettu teatteri on nimensä mukaan kivimuurilla ympäröity linnake, jonne kuljetaan sisälle ahtaita käytäviä pitkin. Jo pelkästään teatteritilaan sisälle meneminen on omanlaisensa seikkailu! Ympäristö sopii myös mitä mainioimmin näyttämöksi Choderlos de Laclos’n (1741-1803) klassisen romaanin Les Liaisons dangereuses (1782) pohjalta sovitetulle näytelmälle Valheet ja viettelijät – erään rakkauden muotokuva. Teatteriin pääsee sisälle suorempaakin reittiä, mutta jos valitsee muurien välissä kiemurtelevan, välillä matalan ja vaikeakulkuisemman tien, voi matkalla hyvin virittäytyä tunnelmaan kuvittelemalla 1600-1700-luvun ranskalaiset linnat: salakäytävät, syvennykset ja puutarhan pensassokkelot, joissa salamyhkäiset kirjelappuset vaihtavat omistajaa ja joissa varastetaan tai auliisti annetaan intohimoisia suudelmia.

Valtapelejä, manipulaatiota ja viettelyksiä sisältävän tarinan päähenkilöt ovat markiisitar de Merteuil (Minna Suuronen) ja kreivi de Valmont (Antti Virmavirta). Merteuil ja Valmont nokittelevat toisiaan viettelemällä kumpikin tahollaan mahdollisimman vaikeasti kaadettavia saaliita. Juonittelun palettia pyörittää ennen kaikkea Merteuil, joka janoaa kostoa hänet hylänneelle rakastajalle. Markiisitar yllyttää Valmontin viettelemään entisen rakastajansa nykyisen nuoren ja neitseellisen morsiamen Cécile de Volangen (Sonja Salminen). Valmontilla itsellään taas on tähtäimessään vielä vaikeampi kohde: hyveellinen ja uskollinen Madame de Tourvel (Saija Lentonen). Samaan aikaan käydään läpi Merteuilin ja Valmontin keskinäistä suhdetta. Valheita ja vehkeilyä sisältävä juonikuvio on valmis.

Itse asiassa näytelmän juoni on melko puuduttava eikä se tarjoa juurikaan yllätyksiä. Näytelmän – niin kuin alkuperäisen romaaninkaan – painopiste ei olekaan toiminnassa. Tarinan lumo on sen viekkaissa hahmoissa. Merteuil ja Valmont ovat molemmat kylmäpäisiä pelureita. Pelikenttänä toimivat 1700-luvun aateliston turhautuneet ja turhamaiset salongit. Ranskan vallankumous kolkuttelee jo ovella, mutta aatelisto elää maaseutulinnoissaan ja kaupunkitaloissaan autuaan tietämättömänä yhteiskunnan todellisesta tilanteesta yhtikäs mitään. Juhlien, esteettisen yltäkylläisyyden, tarkan etiketin, sivistyneen käytöksen, korsettien ja korkeiden peruukkien sosiaalisessa kuplassa todellinen maailma tuntuu katoavan heiltä kokonaan.

Tässä ummehtuneessa ilmapiirissä kreivi Valmont tuntuukin olevan (ei ehkä aivan raikas mutta kuitenkin uusi) tuulahdus ulkomaailmasta. Siinä missä muut roolihenkilöt on puettu jotakuinkin aikalaisvaatetusta muistuttaviin pukuihin ja peruukkeihin, liehuu Valmont näyttämöllä vaaleissa farkuissa, röyhelöpaidassa ja pitkät hiukset vapaasti auki hulmuten. Hän on glam rock -henkinen ironinen, melodramaattinen, dekadentti ja synkkäkin hahmo. Hän on samalla uuden aallon edustaja ja ainut, joka tuntuu aavistavan, mitä on tulossa. Ajan hermolla oleva Valmont on jo osittain irti sääty-yhteiskunnan tiukoista normeista.

Kun Virmavirta ensimmäisen kerran astelee lavalle, hahmo on pieni pettymys. Tällainenko kiemurteleva, katsetta väistävä, arkinen, ilmeetön ja vastenmielinenkö hahmo on kuuluisa suuri viettelijä Valmont? Mutta sitten alan pitää hahmosta, joka vaihtaa roolia lennossa aina sen mukaan, keneen hän milloinkin haluaa tehdä vaikutuksen. Virmavirran Valmont on sittenkin kaiken pirullisuuden, kaksinaamaisuuden ja petollisuuden ytimessä, saalistaja, joka ei ole kiinnostunut muusta kuin omasta nautinnostaan. Hän tuntuu ajattelevan, että huvitellaan nyt niin kauan kuin vielä voidaan. Hahmossa on jotain kertakaikkisen kutkuttavaa Niina Pasasen puvustusta myöten.

Minna Suurosen tyylikkään eleettömässä markiisittaressa korostuu puolestaan Merteuilin hahmon laskelmoiva kovuus ja säälimättömyys. Naamio ei juurikaan rakoile, mutta välillä sen takaa voi nähdä pienen välähdyksen naisesta, jonka tunteita ja ylpeyttä on loukattu. Väkisinkin alan miettiä, mitä tapahtuu hyvin ylläpidetyn, kaikki mahdolliset heikkoudet kätkevän kulissin takana? Miksi markiisittarella on niin hirveä hinku kostaa? Mikä hänen motiivinsa oikein on? Kostoa koston vuoksi? Entä todellinen suhde Valmontiin? Ryhmäteatteri on lisännyt näytelmään alaotsikon ”erään rakkauden muotokuva”. Onko Merteuilin ja Valmontin välillä siis rakkautta? Pelaavatko he kissa ja hiiri -peliään siksi, että ovat raiteiltaan eksyneitä rakastavaisia eivätkä osaa ilmaista tunteitaan muulla tavalla? Kykenevätkö he muka rakastamaan tai tunnistavatko he enää edes rakkautta? Niin läpeensä paatuneilta molemmat hahmot tuntuvat. Valmont kyllä vannoo uskollisuuttaan markiisittarelle, mutta jostain syystä valehtelua rakastavan kreivin vannomiset eivät ole oikein uskottavia. Tai jos tarkoitus on viitata Valmontin ja Tourveilin väliseen rakkauteen, ei sekään kreivin puolelta oikein vakuuta.

Näytelmä ei anna itsestään selviä vastauksia näihin kysymyksiin. Eikä olisi tietenkään edes tarkoituksenmukaista selittää kaikkea puhki. Aatelisto elää etuoikeutettua elämäänsä yltäkylläisyyden keskellä, irrallaan muusta maailmasta ja todellisuudesta. Heillä on aivan liikaa aikaa käsissään eikä mitään järkevää tekemistä, ei mitään mihin laittaa energiansa, paitsi ihmissuhdepeleihin. Niinpä tylsistyminen täytetään ilkeämielisellä juonittelulla. Valheet ja viettelijät onkin irvokas kuva Ranskan aateliston rappiosta: kauniiden rokokoovaatteiden ja peittävien ihomaalien takaa löytyy turmeltunut ja mätä maailma.

Jotain jään silti kaipaamaan tulkinnassa. Edellä mainittuja kysymyksiä pohtiessani mietin esim. hyvän ja pahan välistä suhdetta tekstissä. Laclos'n luomat hahmot voidaan yksinkertaistaen jakaa joko hyviin tai pahoihin. Viattomuutta ja nuoruutta edustavat Cécile de Volange ja hänen rakastettunsa Danceny (jota näytelmässä energisesti esittää Paavo Kinnunen). Hyvyyttä ilmentää Madame de Tourvel. Heidän puhtautensa ja hyvyytensä heitetään kevyesti pahuuden armoille ja julma leikittely voi alkaa. Merteuil ja Valmont yrittävät tietenkin parhaansa mukaan kitkeä kaiken viattomuuden – joko kostonhalusta tai sitten pönkittääkseen omaa statustaan. Heillä ei ole muita aitoja tunteita kuin itserakkaus. Ja ehkä häpeä ja pelko kasvojen menetyksestä. Vastapareina ovat käsitys ihmisestä korkeaa moraalia noudattavana olentona ja lopen kyyninen ja pessimistinen ihmiskuva. Näytelmässä voisi leikitellä enemmänkin näillä vastakkaisilla ihmiskäsityksillä. Pelkkä jako hyviin ja pahoihin hahmoihin on melko mustavalkoista (vaikkakin se on oman aikakautensa tuote ja toisinaan moralistiksi määritellyn kirjailijan kynästä lähtöisin). Ajatus ihmisessä asuvasta pahuudesta tai hyvyydestä filosofisena kysymyksenä on kuitenkin jo sinällään mielenkiintoinen. Nyt Valheet ja viettelijät jättää paljon avoimeksi, mikä ei kuitenkaan ole pelkästään negatiivinen asia.

Esiintyjäkaartin suorituksissa on jonkin verran epätasaisuutta. Näyttelijöiden jatkuva pieni ylinäytteleminen ja/tai ylidramaattisuus sopii näytelmän henkeen hyvin. Sen kautta korostetaan myös monien tilanteiden tai hahmojen sisältämää komiikkaa. Teatraalisuus jatkuu myös lavastuksessa, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan dramaattinen. Lavastuksen suurin elementti ovat peiliseinät, jotka väistyvät sivuille ja nousevat ylös. Peilin symboliikka onkin näytelmässä vahva. Länsimaisessa ikonografiassa peili on perinteisesti nähty ylellisyyden, aistillisuuden ja turhamaisuuden attribuuttina. Sellaisena se kuvastaa ympäristöä, jossa valehtelijat ja viettelijät elävät. Se korostaa myös Merteuilin ja Valmontin kaksinaamaisuutta. Toisaalta taas peili on totuuden ja viisauden hyveen vertauskuva ja amuletti pahaa vastaan. Ja kaikkihan me tiedämme, ettei demoneilla tai vampyyreilla ole peilikuvaa.

Tarinaa kuvitetaan ja rytmitetään lyhyillä tanssinumeroilla. Kohtaukset tulkitsevat tarinaa välillä onnistuneesti, välillä ne taas tuntuvat hieman turhilta. Näytelmän loppua kohden tanssikohtaukset kuitenkin alkavat sulautua osaksi markiisitar de Merteuilin henkilökohtaista painajaista, jolloin ne ovat parhaimmillaan. Näytelmässä käytetään mm. Apocalyptican musiikkia. Mahtipontiset sovitukset luovat sopivaa tuomiopäivän tunnelmaa linnakkeen sisälle. Toisaalta se surumielisyydessään pukee sanoiksi myös monet tunnekuohut, joita ei muuten lausuta julki. Epookki ja moderni maailma kohtaavat esityksessä tasapainoisesti.

Mainittavaa on myös se, että esitys on teknisesti erittäin hyvin toteutettu, mikä ei tänä päivänä ole mikään itsestäänselvyys teattereissa. Suomenlinnassa kaikki toimii kuitenkin hienosti. Kaiken kaikkiaan Valheet ja viettelijät on hyvä kokonaisuus. Näytelmän hahmot ja teemat jäävät pyörimään päähän vielä pitkäksi aikaa. On todella ilahduttavaa nähdä tällaista teatteria, kesäteatterin ei todellakaan tarvitse aina olla pelkkää hömppää.

~Eeva~

Horisontissa siintää Helsinki.

Viimeisimmät jutut
Blogiarkisto
Tunnisteet
Seuraa meitä
  • Facebook Basic Square
  • Twitter Basic Square
  • Instagram App Icon