Kesän Onnen maa (Eikä merta enää ole)

Menneisyyden maininkeja Röölän rannassa

Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu, Meriteatteri 17.7.2015

Käsikirjoitus ja ohjaus - Anni Mikkelsson. Lavalla - Antti Autio, Laura Halonen, Mait Joorits, Jaakko Ohtonen ja Vera Veiskola. Tuotanto - Suvi Ahoniemi.

Esitykset 1.7.–1.8.2015 Meriteatterin tilassa Silliperinnekeskus Dikselissä Rymättylän Röölässä.

Silli ja suola haisee laivalla ja tehtaalla, laulu helkkyy väkevänä riemussa ja ikävässä, katseet kohtaavat ja kaipaus soi tuulessa, kaakattaa haahkana kalliolla. Merestä tulee elanto, meri pettää, meri tuo tykö ja vie pois, meri pysyy eikä merta enää ole. Maa on tukeva ja pysyvä. Minä olen maa. Sinä olet meri. Minä olen maa. Sinun jäljiltäsi kivikkomaa.

Vuonna 2013 perustettu Meriteatteri esittää kesällä 2015 kotisatamassaan Rymättylän Röölässä Lähtö-trilogian viimeisen osan Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu. Trilogia on Röölän paikallishistoriasta ja ihmisten elämäntarinoista ammentavaa dokumenttiteatteria. Eikä merta enää ole -teoksen käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaa Meriteatterin perustaja ja taiteellinen johtaja, lahjakas Anni Mikkelsson. Lavalla nähdään neljä Tampereen yliopiston Nätyn kasvattia ja yksi Viron Teatteri- ja musiikkiakatemiasta valmistunut näyttelijä, joiden esiintymisessä silmä ja korva lepää.

Eikä merta enää ole -näytelmän kyydissä katsoja pääsee sillinpyyntimatkalle Jäämerelle Saukko-laivan railakkaan miehistön seurassa ja sillitehtaalle maihin jäävien kanssa. Meri määrittää elinkeinoa ja elämäntapaa Röölän rannalla, kunnes muutoksen tuuli puhaltaa silliparvet kalastajien ulottumattomiin. Kukin sopeutuu tai on sopeutumatta muutokseen tavallaan. Tarinan keskushahmoksi nousee Tyyne (Vera Veiskola), josta kasvaa pikkuveljestään huolta kantava sillitehtaan vastuutyöntekijä ja oman maapalan itsepintainen omistaja. Tarinaan kutoutuu elämän kolme tärkeää miestä – sodan viemä isä Voitto (Antti Autio), elämän eksyttämä veli Usko (Jaakko Ohtonen) ja rakastettu Urmas (Mait Joorits). Nykyhetkeen tarinan tuo menneistä ajoista inspiroitunut Tuulikki (Laura Halonen), joka aluksi saattelee yleisön matkaan täyslaidallisella intoa ja angstia ja lopussa tutustuu vanhaan Tyyneen. Tuulikin kautta esitykseen tuodaan sukupolvien välistä dialogia ja rakennetaan kontrastia ja jatkumoa menneen ja nykyisen välille.

Eikä merta enää ole on kolmas näkemäni Anni Mikkelssonin käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä, joten voinen nyt perustellusti tunnustautua hänen ihailijakseen. Viime kesänä samassa paikassa sain ensikosketukseni hänen työhönsä trilogian toisen osan, Laulu on meren laulu –näytelmän, myötä. Olin täysin myyty, esitys pomppasi parhaimpien koskaan kokemieni joukkoon. Tämä tausta ei voi olla vaikuttamatta uuden, monella tapaa samanhenkisen näytelmän katsomiskokemukseen. Trilogian kolmas osa on hyvä, mutta ei aiheuttanut samanlaista katarttista tilaa kuin edellinen. Yritän kuitenkin lähestyä sitä omana teoksenaan eikä edeltäjän varjosta käsin.

Tunnistan näytelmässä monia piirteitä ja vahvuuksia, joita voisin kokemukseni perusteella pitää Mikkelssonille tyypillisinä. Käsikirjoittajana Mikkelsson on menneestä elämästä kiehtoutuva taiteilija, jolla on vahva tarinantaju ja taito tuottaa ajattoman kaunista kieltä. Tavallisten ihmisten tarinoita nostetaan rosoineen ja särmineen inhimillisen pehmeään valokeilaan. Näytelmä tarjoaa mahdollisuuden oppia menneestä ja peilata ajan muutosta. Menneisyys myös toimii etäännytyskeinona ajattomien teemojen käsittelyssä. Se tuo näytelmään tarunhohtoa – kosketusetäisyyden tosielämään kuitenkin säilyessä vahvana.

Mikkelssonin kielentaju ja lyyriset lahjat tulevat ilmi etenkin lauluissa ja monologeissa. Tyynen monologi rakastetun lähdettyä merten taakse tekee vaikutuksen. Kielikuvat ovat tuoreita, eläviä ja koskettavia. Katsoja viedään sulavasti pinnan alle pateettisuuden ja pehmoilun karikot väistäen. Olisin toivonut näytelmään runsaamminkin näitä virtaavan esteettisiä, hahmoja syventäviä kohtia. Myös Mikkelssonin sanoittamat laulut toimivat milloin haikeankauniina, milloin railakkaina ikkunoina Tyynen ja muiden maailmaan.

”Kun kaikki ovat menneet, voi puun istuttaa, merelle selän kääntää ja maata rakastaa. Voi laittaa pihaan kasvamaan pelargonian. Voi kutoo tuvan lattialle maton sopivan.”

(Anni Mikkelssonin sanoitusta laulusta ”Eikä merta enää ole”)

Ohjaajana Mikkelssonin vahvuuksiin kuuluu symbolisen tason luonteva ja taidokas käyttäminen sekä kyky rytmittää kepeys ja vakavuus tasapainoisen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Näytelmää rikastetaan hienovaraisella leikittelyllä fyysisin elein ja toiminnoin, joissa monesti raja reaalitapahtumisen ja symbolitason välillä on viehättävän epämääräinen. Symboliikka on raikasta eikä sitä viljellä itsetarkoitukselliseksi kikkailuksi asti. Esimerkkinä Uskon suhteen kehittyminen alkoholiin, jota kuvataan hänen vaiheittain etenevällä toiminnallaan peltiämpärin kanssa. Kehitys päätyy yleisön runsaat naurut osakseen saavaan tragikoomiseen kohtaukseen ämpärissä kurlaamisella, jonka tulkitsen lopullisen addiktoitumisen kuvaukseksi. Yleisön reaktio tuo oman lisänsä symboliikkaan: kuinka tavallista on tosielämässäkin alkoholismin ilmentymille naureskelu.

Näytelmän huumori on keskimäärin hyväntahtoista ja naurulihaksia aktivoivaa. Tarinan henkeen sopivaa ja teknisesti hiottua, rempseää kohkaamista on lomitettu vakavampien ja rauhallisempien kohtausten väliin keventämään tunnelmaa. Hivenen päälle liimatun (vaikkakin hauskan) sketsihuumorin ansaan langetaan vain kerran pitkähköksi venyvässä, amerikansuomalaisella aksentilla herkuttelevassa kaukomaan kohtauksessa. Sillilaivan miehistön musiikki-ilottelut ovat näytelmän hilpeintä antia, erityisesti ”Lundgreenskan ja Lindgreenin” edesottamukset nostavat riemun kattoon.

Näyttelijöillä on laulu- ja soittotaito hallussa, ja musiikki on kiinteä ja todella hieno osa esitystä. Erityiskiitos Aution kitaransoitolle ja Veiskolan laululle sekä monipuoliselle ja tunnelmaan istuvalle instrumenttivalikoimalle viulusta haitariin ja mandoliinista ukuleleen. Meriteatterilaisten säveltämät kappaleet ovat kauniita, soljuvia ja musiikillisesti oivaltavia. Näyttelijöiden lahjakkuus ilmenee myös aitoina roolihahmoina, joita he tulkitsevat täysipainoisesti niin vakavissa kuin humoristissakin hetkissä. Veiskola selättää jopa autenttisen vanhusroolin haasteen.

Käsikirjoituksen runsaista ja hyvistä aineksista ja taitavasta ohjauksesta huolimatta koin, että tarinan kudelmat jäivät vähän kesken. Toki on hyvä, että katsojalle jää hahmojen elämästä myös kysymyksiä pureskeltavaksi. Minulle jäi kuitenkin tunne, että paikoitellen en päässyt riittävän syvälle hahmoihin ja heidän todellisuuteensa. Urmaksen hahmo jäi kapeammaksi kuin tarina edellyttäisi. Tyynen ja Urmaksen suhteen laajuus ja merkitys aukesi hieman yllättäen näytelmän lopussa. Tyynen hienosta eromonologista huolimatta suhde ei ehtinyt kasvaa merkityksensä kokoiseksi.

Näytelmän lopussa elämän rajallisuutta tarkastellaan koskettavasti. Tyyne elää vanhuksen hidasta elämää ja katsoo elettyä elämäänsä, kertoo tarinoitaan innokkaalle Tuulikille. Näin tämä minun elämäni meni, en olisi muulla tavalla osannut. Omaan tupaan turvautuminen elämän tyrskyissä ja tyvenessä on ollut jopa jääräpäistä, mutta menetetyt mahdollisuudet eivät jää vanhuuden painolastiksi. Traagisin tavoin menetetyt tärkeät ihmiset nousevat mieleen kiitoksen kautta. Pääsen Tyynen kautta näkemään vaillinaisen ihmiselämän armollisesta katselukulmasta. Samaan aikaan peilaan Tuulikin kautta nuoren sukupolven jatkuvien valintojen inspiroivaa ja levotonta virtaa. Toiselle meri ja maa määrittävät paikan ja elintavan, toiselle ne edustavat kulkemisen vapautta. Toinen ottaa elämän tapahtumat vastaan sellaisina kuin ne tulevat, toinen pohtii mahdollisuuksien kirjoa. ”Ennen vain elettiin”, totesi isoäitini minulle kerran sukupolvityypillisten juttelujeni lomassa. Minä ja Tuulikki voimme kenties oppia jotain häneltä ja Tyyneltä silloin, kun vapaus ja individualismi rikastuttavat elämäämme uuvuttavuuteen asti.

Erään itselleni hyvin samaistuttavan kahvipurkkikohdan ansiosta jään myös pohtimaan omaa, viiteryhmälleni melko tyypillistä rakkautta retroon. Mikä vanhassa vetoaa? Ehkä kyse ei ole vain esteettisestä mausta ja trendistä. Ehkä vanhaan, patinoituneeseen kahvipurkkiin kätkeytyy kaipuuta johonkin, mitä tässä ajassa ei ole. Poteekohan tätä syndroomaa myös Mikkelsson? Käsiohjelmassa hän toteaa trilogian päätteeksi antavansa itselleen ja teatterilleen lähtökäskyn, ”jotta ei hukkuisi vanhaan”. Uskon, että uusille vesille seilaaminen tekee Meriteatterille hyvää. Odotan innolla, millaisen tarinan kanssa he palaavat ensi kesänä kotisatamaansa Röölään.