Kesän Onnen maa (Stockmann Yard)

Kommelluksia ostosparatiisissa

Stockmann Yard, Linnateatteri Aboa Vetus & Ars Nova -museon pihanäyttämöllä 17.6.2015

Käsikirjoitus - Antto Terras. Ohjaus - Liisa Mustonen. Dramatisointi - Virpi Haatainen ja Liisa Mustonen. Puvut - Anniina Kuula. Maskeeraus - Minna Pilvinen. Lavastus - Marko Korkeaniemi. Äänet - Kristian Uusitalo. Lavalla Teemu Aromaa, Jussi Jätinvuori, Kalle Lamberg ja Elina Hietala

Tiedättekö sen vanhan suomifilmin, jossa seikkaillaan kuvitteellisessa tavaratalo Sammossa? Nuori kosmetiikkaosaston myyjätär Irja (jota esittää elokuvassa Ester Toivonen) joutuu vaikeuksiin myytyään rouvashenkilölle mustaa kulmakarvaväriä huulipunana. Irja keksii ajatuksen tavaratalon ”syntipukista”, jonka tehtävä on ottaa vastaan asiakkaiden valitukset ja jonka tiliin pannaan muiden työntekijöiden tekemät virheet. Tavaratalon syntipukiksi ajautuu Kaarlo Kartion esittämä Frans ”Mussu” Koikkalainen. Monien kommelluksien jälkeen tarinalla on onnellinen loppu, ja Irjakin kihlautuu lopulta itse tavaratalon pääjohtajan kanssa.

Kyseessä on Erkki Karun SF:lle ohjaama Syntipukki vuodelta 1935, joka perustuu Agapetuksen huvinäytelmään. Elokuva kuvattiin lähes kokonaisuudessaan Helsinkiin 1930 valmistuneessa Stockmannin tavaratalossa. Stockmann myös rahoitti elokuvaa ja vastasi mm. sen rekvisiitasta ja lavasteista. Elokuva olikin aikoinaan tavaratalolle mitä mainiointa mainosta. Myös Fennada-Filmi tuotti vuonna 1957 filmatisoinnin samasta aiheesta. Ohjaajana toimi Matti Kassila ja Mussun roolissa nähtiin Lasse Pöysti. Tämäkin versio kuvattiin niin ikään Stockmannin tiloissa.

Vanhanajan romantiikkaa ja kommelluksia tavaratalon kulisseissa tarjoilee omilla höysteillään myös Linnateatterin Stockmann Yard. Saamme seurata koko liudan erikoislaatuisten asiakkaiden ja näpistelijöiden pistäytymisiä tavaratalossa, hersyvän myyjättären (Kalle Lamberg) edesottamuksia kosmetiikkaosastolla (kuulostaa vähän elokuvien Irjalta!) ja Stockmann Herkun arkea. Romantiikkaakaan ei unohdeta: Teemu Aromaan esittämä Stockmannin oma etsivä ja Elina Hietalan infopisteen hiirulainen (=Stockmannin syntipukki) mittailevat toisiaan läheltä ja kaukaa, kunnes rakkaus roihahtaa suomitangon tahtiin.

Kuulostaa oikeastaan hauskalta idealta tämä näytelmä tavarataloromantiikasta ja tavaratalon värikkäästä henkilökunnasta! Stocka on meille kaikille tuttu. Se on houkuttelevien tuotteiden satumaailma, saavuttamattomien kulutustavaroiden ja ylikalliiden elintarvikkeiden Mekka – kiehtovia jouluikkunoita unohtamatta. Kaikki me olemme varmasti kulkeneet Stockan ovista joko Helsingissä, Turussa, Tampereella, Tallinnassa tai Moskovassa, sopineet treffit Stockan kellon alle, halunneet paeta maan alle Hulluja päiviä ja keltaisten kassien armeijoita. Aiheena tämä Pohjoismaiden suurin tavaratalo, eli siis Helsingin Stockmann (lukuisten laajennusten jälkeen yhteensä 12 kerrosta, myymäläpinta-alaa 50 000 m²) kuulostaa herkulliselta.

Kuva: Aino Viena

Stockmann Yard on Linnateatterin kesäteatteritarjontaa tutuimmillaan: mahdollisimman hölmön näköiset, liioitellut hahmot toinen toisensa jälkeen ilmaantuvat lavalle ja poistuvat sitten kulisseihin, kymmeniä hahmoja ja vain muutama näyttelijä, naiseksi pukeutuneita miehiä, nopeita vaihtoja, liuta erillisiä sketsejä, joita sitoo yhteinen teema. Farssia, josta jäävät lähes kokonaan puuttumaan kriittiset äänenpainot. Kaksimielisyyksiä. Ei yllätyksiä. Lavastuksella tai visuaalisuudella ei ole merkitystä näissä teatteriesityksissä. Pikkuhauskaa höttöä.

Stockmann Yard ei kuitenkaan onnistu oikein naurattamisessa, herkistämisessä eikä viihdyttämisessäkään koko näytelmän mitalta. Kuulemma tositapahtumiin perustuvan näytelmän on käsikirjoittanut aito stockmannyardilainen eli Helsingin Stockmannin tavarataloetsivänä jo 18 vuotta toiminut, iltaisin stand up -lavoillakin nähtävä Antto Terras. Käsiohjelmassa Terras leukailee, että ”mitä huonommin kirjoitettu teksti sitä paremmat mahdollisuudet on näyttelijöillä kohota sukupolvensa tunteiden tulkiksi”. Nyt on kyllä pakko korjata: ”huonosti kirjoitetusta tekstistä” ei taitavinkaan näyttelijä pysty taikomaan timanttia. Epäselvää tietysti on, paljonko alkuperäistä tekstiä on näpelöity työryhmän toimesta. Stockmann Yard on täynnä alapääviitteistä huumoria, se toistaa samoja vitsejä liian monta kertaa niin että niistä lähtee teho. Viitteet mm. Vaaleanpunaiseen Pantteriin ovat hauskoja pieniä yksityiskohtia, mutta Benny Hill Shown tunnusmusan tahtiin juoksentelu menee toistuessaan jo puuduttavan puolelle. Syy raadin kokemukseen näytelmästä lienee yksinkertainen: huumorimme eivät tällä kertaa aivan kohtaa.

Näytelmä antaa tahallisen arveluttavan kuvan Stockmannin asiakaskunnasta. Se vääntää vitsiä useaan otteeseen väittämänsä mukaan tavaratalon suurimmasta asiakaskunnasta eli suomenruotsalaisista. Ja suomenruotsalaisethan ovat tietenkin pelkästään koppavia golffareita ja ikääntyviä narsistirouvia kettupuuhkat olalla. Stockmann Yard antaa vähintäänkin epäilyttävän kuvan myös tavaratalon henkilökunnasta. Naispuoliset työntekijät ovat joko työpaidan napit pinkeinä paukkuvia hölösuisia bimboja tai tiskin takana kyyristeleviä hiirulaisia. (Hmm.. eikö maailmasta muunlaisia naiskuvia löydy?) Komedia tietysti pelaa juuri nimenomaan ääripäillä ja vastakohdilla, mutta mitään oikein omaperäistä nämä karikatyyrit eivät tarjoa.

Vaikka ei kaikki aivan niin kamalaakaan ole. Näyttelijät tekevät tasaista työtä. Osa hahmogallerian tyypeistä on erittäinkin osuvia, kuten esim. koko näytelmän riemastuttavin ja tunnistettavin Jussi Jätinvuoren tekemä hössöttävä ja holhoava äitihahmo. Osuva on myös kanta-asiakkaiden ostoriippuvuudesta kertova sketsi. Stockan kortti ja kanta-asiakkaille tarjotut jatkuvat alennukset saavat ostomanian valloilleen, syöksevät platina- ja kultakorttilaiset ostokierteeseen, josta voi selvitä kuiville vain vertaistuen avulla. Ja tottahan se on. Kanta-asiakkaana tarjouksia vyöryy sähköpostiin monta kertaa viikossa ja kuukauden edut postiluukusta kotiin kannettuna kerran kuussa. ”Kanta-asiakkuus kannattaa – Det lönar sig att vara stamkund.” Siinä myllytyksessä saa kuluttaja todellakin pitää varansa, ettei anna periksi ostohimolleen näytelmän hahmojen tapaan.

Esityksessä parasta:

A - Jussi Jätinvuoren pikakelauksella toimiva äiti. Häntä olisi katsonut lisääkin.

E - Suomi-filmien vanhanaikainen, teatraalinen tyyli ja henki. Tangot.

H - Jätinvuoren napakka äitihahmo. Hauskinta oli Lambergin Helinä-myyjätär asiakaspalvelutilanteissa.

Esityksessä parannettavaa:

A - Pokan pitäminen varsinkin omien vitsien kohdalla olisi tyylikkäämpää kuin niille repeäminen.

E - Vitsit ovat aika kuluneita, olisin toivonut hiukan enemmän uusia ja omannäköisiä näkökulmia.

H - Väärän teitittelymuodon käyttö ärsyttää. On virhe sitten kirjailijan tekemä ja näyttelijän toistama tai näyttelijän tekemä, niin eikö kukaan harjoituskaudella paikalla olijoista oikeasti huomaa tätä? Myöskin, jos aloittaa teitittelemällä, ei sitä tulisi kesken dialogin vaihtaa sinutteluun perusteettomasti.

Esityksessä yllättävintä:

A - Yllätyin, että minua loppujenlopuksi naurattikin välillä (vaikkakin kovin stereotyyppiset hahmot). Viimeistään kosmetologin kohtaamiset mummon ja muiden kanssa aiheuttivat hymyn suupieleen. Tästä(kin) kiitän toki enemmän Kalle Lambergin heittäytyvää näyttelijäsuoritusta kuin tekstiä.

E - Lavastukseen kuului Stockan kello, jota ei huomioitu esityksessä kertaakaan.

H - Minua jaksaa hämmästyttää että niin moni (katsoja) on innoissaan tämmöisestä (teatterista). Tähän on osuvan selityksen muotoillut Henrik Tikkanen näin: ”Ellei paremmasta mitään tiedä, keskinkertainen on hyvää, kurja siedettävää, sietämätön mahdollista ja surkea normaalia.”

Esityksessä yllätyksettömintä:

A - Aina samalla tavalla vaihtuva kohtaus Benny Hillin tahtiin ei ollut enää sen sadannen kerran kovin yllättävää. Lopussa mietin kaihoisasti aikoja jolloin kohtaukset joskus vaihtuivat toisin, siitä tuntui olevan kauan.

E - Alapäähuumori.

H - Mies esittämässä naista.

Esityksessä hämmentävää:

Aboa Vetuksen katsomon paikkanumerointi.

Kiitos kommenteista kanssaraatilaisilleni Ainolle ja Hannalle!

~Eeva~