Kesän Onnen Maa (Tampereen Teatterikesä)
Request Concert (Puola) ja A Bebop Story (Hollanti)
Tampereen Teatterikesä 3.-9.8.2015
Recuest Concert - sooloesitys yksinäisyydestä
Teatr Łaźnia Nowa (Puola), Teatterimonttu 9.8.2015
Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin näytelmä Request Concert (Koncert Życzeń) kertoo yksinäisen naisen illasta kotona. Lavalla on vain yksi näyttelijä, Danuta Stenka, joka on kotimaassaan Puolassa tunnettu niin teatterilavoilta kuin lukuisista elokuva- ja tv-rooleistakin. Näyttämö on asetettu keskelle Teatterimontun salia. Neliön muotoiselle pohjalle on rakennettu naisen koti: keittiö, olohuone ja kylpyhuone. Kaikki kalusteet ja astiat ovat tunnistettavasti Ikeasta. Tauluja, valokuvia tai muutakaan henkilökohtaista ei näy missään. Yksikään huonekalu tai esine ei kerro naisen menneisyydestä tai anna vihjeitä hänen historiastaan – aivan kuin sitä ei olisikaan. Katsomoa ei ole, yleisö saa vapaasti liikkua lavan ympärillä ja valita näkökulmansa. Performanssin ja teatteriesityksen välimaastossa liikkuvassa esityksessä ei ole ollenkaan vuorosanoja; näytelmä koostuu pelkistä näyttämöohjeista. Puhetta tulee radiosta ja TV:stä. Näytelmä on kirjoitettu jo 1973, mutta tämä Yana Rossin ohjaama versio on päivitetty 2000-luvulle.
Nainen tulee kotiin, oletettavasti töistä, kaupan kautta. Hän purkaa kauppakasseja hiukan liioittelun tuntuisella tohinalla, tarkistaa kuitista, että kaikki ostokset ovat varmasti tulleet kaupasta mukaan. Samalla kiireisellä energialla nainen vaihtaa työvaatteet oloasuun, pesee nyrkkipyykissä sukkahousut, nipistelee näppylöitä naamastaan, laittaa pesukoneen päälle. Hän avaa TV:n, Kardashianit ruotivat parhaillaan ruudussa perhesuhteitaan. Naisen touhotus jatkuu keittiössä, kun hän laittaa itselleen iltapalaa. Hänestä saa järjestelmällisen ja hiukan kaavoihin kangistuneen kuvan; asiat tehdään tarkasti tietyllä tavalla ja jokaisella asialla on asunnossa oma paikkansa. Tuntuu kuin katsoisimme laboratoriorottaa suorittamassa iltarutiinejaan kliinisessä häkissä. (Kuva: Klaudyna Schubert.)
Rutiininomaisuus on kuitenkin näennäistä. Naisen logiikassa on koko ajan säröjä. Hän touhuaa kiireisenä, vaikka minnekään ei ole kiire; märät sukkahousut laitetaan kuivumaan pehmustetun nojatuolin selkämykselle vaikka ne voisi ripustaa kuivumaan kylpyhuoneeseenkin; käsirasvaa säilytetään epätavanomaisesti astioiden seassa. Myös vettä valutetaan suodatinkannuun, keitetään vedenkeittimessä ja mikrossa – nainen näkee vaivaa ja tekee monta manööveriä puhdistaakseen veden ennen sen käyttöä, mutta silti hän lopulta päätyy käyttämään vettä suoraan kraanasta. Välillä tilan epälooginen käyttö häiritsee ja nainen tuntuu melkein kävelevän seinien läpi. Näissä pienissä järjestelmällisyyden ja logiikan murtumissa tuntuu kuitenkin olevan koko esityksen juju: ne ovat kuva naisen lohkeilevasta mielestä.
Nainen sammuttaa TV:n ja laittaa päälle radion, josta tulee puhe- ja musiikkiohjelma. Katsoja saa vaikutelman, että nainen kuuntelee ja odottaa tätä ohjelmaa joka ilta. Hän lopettaa touhuamisen ja keskittyy kuuntelemaan radiota. Ohjelmassa hiukan puuduttava miesääni lukee katsojien kirjeitä ja soittaa sitten perään kirjeisiin sopivia kappaleita. Kirjeet kertovat onnellisista sattumuksista rakastavaisten välillä, kirjeiden välissä radiojukka soittaa biisejä. Naisen jalka vipattaa Beach Boysin Then I Kissed Her -kappaleen tahtiin, mutta Leonard Cohenin I'm Your Man saa hänet murtumaan ja puhkeamaan kyyneliin. Nopeasti hän kuitenkin taas ryhdistäytyy, sammuttaa radion ja laittaa päälle tietokoneen. Nainen alkaa pelata Simsiä. Joudun myöhemmin googlaamaan, mikä Sims on. Peli on jonkinlainen elämäsimulaattori; ideana on luoda virtuaalinen perhe, josta huolehditaan. Jokaisen pelihahmon perustarpeet (kuten nälkä ja sosiaalisuus) pitää täyttää. Riipaisevaa – naisella ei ole muita ympärillään kuin keinotekoinen virtuaaliperhe, Kardashianit televisiossa ja tuntemattomien ihmisten rakkaustarinat radiossa. Elämä tapahtuu jossakin naisen asunnon ulkopuolella.
Nainen elää realityohjelmien maailmassa, tirkistelee muiden ihmisten elämää ja unohtaa itse elää. Samalla tavalla yleisö naisen ympärillä kaikessa hiljaisuudessaan tirkistelee samaan aikaan naisen elämää – elämää, joka on pelkkää hiljaisuutta täynnä. Naisen tarina ei ole onnellinen ja se näyttää, mihin äärimmäisyyksiin viety yksinäisyys ja eristyneisyys voivat viedä. Yleisön rooli esityksessä saa paljon laajempiakin merkitykisä kuin pelkästään passiivisena tirkistelijänä oleminen. Me annamme yksinäisyyden tapahtua myös tosielämässä puuttumatta siihen mitenkään. Yksinäisyys on yksi nyky-yhteiskunnan kasvavista ongelmista, johon on vaikea löytää ratkaisuja. Yksinasuvien määrä on esim. ollut jo kauan nousussa, eikä siinä kaikkien kohdalla suinkaan ole kyse omasta valinnasta. Esityksen lopussa nainen astuu ulos lavalta ja katsoo tyhjää kotia ulkoapäin yhdessä yleisön kanssa. Nainen muuttuu yhdeksi meistä, ja kuka tahansa meistä voisi olla naisen asemassa, kokea saman äänettömän yksinäisyyden jossakin pienessä yksiössä.
Esitys kestää 1,5 tuntia. Se on pitkä. Mitään ei tapahdu. Esityksen tempo on kauttaaltaan hidas. Alussa yleisö jaksaa seurata esitystä intensiivisesti, se pakkautuu aivan lavan reunaan kiinni. Jonkin ajan kuluttua yleisö alkaa kuitenkin herpaantua ja käyskentely tilassa tihenee. Moni astuu kauemmas lavasta eikä jaksa seurata aivan kaikkia pienimpiä yksityiskohtia. Esitys käy suorastaan puuduttavaksi. Uskon, että tämä kaikki on tarkkaan harkittua: katsoja tuntee fyysisesti nahoissaan naisen yksinäisen arjen ja puuduttavan illan, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Pidän tästä tehokeinosta, vaikka omatkin jalat alkavat kieltämättä väsyä ja kassi painaa olalla.
Esityksessä ei ole oikeastaan mitään uutta eikä hätkähdyttävää, ei sisällöllisesti eikä asetelmallisestikaan, vaikka yleisön vapaa käyskentely lavan ympärillä kieltämättä onnistuneesti korostaa tuijottamisen ja tirkistelyn teemaa. Mutta Danuta Stenka tulkitsee yksinäisyyden tunnetta ja murtumista niin riipaisevan kauniisti, taiturimaisesti ja todentuntuisesti, että hän väkisinkin naulitsee katseen itseensä.
Kaikista tehostetuista ääniefekteistä en oikein pidä, eivätkä kaikki iskut edes tunnu osuvan aivan kohdilleen. Valaistukseen olisi myös voinut panostaa enemmän ja leikitellä asunnon eri valonlähteillä. Siitä huolimatta olen erittäin iloinen, että näin tämän esityksen. Request Concert on vähintäänkin mielenkiintoinen, ja jääväthän sen teemat pyörimään mieleen pitkäksi aikaa.
Danuta Stenka. (Kuva: Klaudyna Schubert)
Huikea, cool ja absurdi A Bebop Story
Lars Doberman - Orkater/De Nieuwkomers (Hollanti), TTT Eino Salmelaisen näyttämö 9.8.2015
Hollantilaisen Lars Doberman -kollektiivin A Bebop Story (Een Bebop Verhaal) on saanut innoituksensa yhdysvaltalaisen jazztrumpetisti Chet Bakerin (1929-1988) elämäntarinasta. Vuonna 2013 ensi-iltansa saanut A Bebop Story kertoo irrallisia anekdootteja Bakerin elämän varrelta. Kaskuista ja tarinoista muodostuu kuva uskomattoman taitavasta muusikosta ja vetäytyvästä, ”coolista”, omissa maailmoissaan elävästä miehestä.
Bakerin tarina on traaginen. Hän nousi maineeseen 1950-luvulla ja keikkaili läpi uransa pääsääntöisesti Euroopassa. Baker tunnetaan bebopin uudistajana ja cooljazzin prinssinä – Baker kantoikin lempinimeä ”The Prince of Cool”. Sanaa ”cool” toistetaan esityksessä humoristisesti monta kertaa ja esiintyjät alleviivaavat jatkuvasti, miten viilee, makee, pähee, siisti ja nasta Baker onkaan. Kaiken keskiössä oleva näytelmän päähenkilö Baker ei kuitenkaan voisi vähempää olla kiinnostunut näistä määreistä – niin cool hän on kaiken saavuttamansa menestyksen keskellä.
Dramaattisen käänteen Bakerin elämään toi vuonna 1968 tapahtunut vakava pahoinpitely, jonka seurauksena Baker sai pahoja huulivammoja ja menetti etuhampaansa. Bakerin huuliote oli mennyttä ja hänelle jouduttiin laittamaan tekohampaat. Baker joutui opettelemaan trumpetin soittamisen kokonaan uudestaan. Mutta kun hän palasi muutaman vuoden tauon jälkeen uudestaan lavoille uuden soundin kera – sound of false teeth – hänen suosionsa lähti vielä aiempaakin korkeampaan nousuun.
Baker käytti runsaasti huumeita, ja hän sai niiden takia useita vankilatuomioita. Huumeilla uskotaan myös olleen osansa Bakerin kuolemassa. Toukokuussa 1988 Baker löydettiin kuolleena Amsterdamin kadulta hotellinsa edustalta. Bakerin uskottiin pudonneen hotellihuoneensa ikkunasta.
Tämänkaltaisista pienistä tarinoista A Bebop Story rakentuu. Esitys tavoittaa hienosti Bakerin melankolisen soundin ja salaperäisen taiteilijamyytin musiikin takana. Raukeasti sankkojen savukekiehkuroiden takaa kerrotut tarinat henkivät toisaalta pössyttelevää ja väsähtänyttä beat-sukupolvea ja toisaalta taas sen uutta, boheemia ja spontaanisti luovaa ilmapiiriä. Monista traagisista käänteistä huolimatta aihetta käsitellään kuitenkin ennen kaikkea huumorin kautta.
A Bebop Story (Kuva: Ben van Duin)
Esitys yhdistää tarinankerrontaa ja musiikkiteatteria. Se on mieletön ja räjähtävä jazzkonsertti, jonka joka minuutista nautin! Lavalla nähdään neljä nuorta huikean taitavaa esiintyjää, Reinout Scholten van Aschat, Matthijs van de Sande Bakhuyzen, Mattias Van de Vijver ja Jip van den Dool, jotka vaihtavat instrumentteja ja rooleja lennossa. Taitava nelikko kertoo tarinoita ja jammailee lavalla Bakerin hengessä. Esityksessä kuullaan Bakerin hittejä, mm. jazzstandardi My Funny Valentine, josta Baker on tehnyt oman kuuluisan versionsa.
Lavastus ja puvustus leikittelevät 50-luvun värimaailmalla. Esitys alkaa valaistuksen muutoksella ja mustavalkoisella näyttämökuvalla, jonka jälkeen tarina ikään kuin herää eloon kaikissa väreissään. Tosin lavastuksena toimiva korkea teline, jonka mustavalkoinen väritys tuo mieleen 50-luvun hampurilaisbaarien shakkilautalattiat (tai ehkä jopa maantien kaistaviivat – viettihän Baker suuren osan elämästään keikkamatkoilla tien päällä), jää käyttötarkoituksiltaan ja symboliikaltaan hiukan hämärän peittoon. Psykedeelinen rakennelma tukee toki visuaalisesti esityksen henkeä, mutta muuten se jää pelkäksi taustarakennelmaksi, jota ei hyödynnetä mitenkään. Mitä taas tulee valaistukseen, olisi väriä ja räiskyvyyttä voinut olla lavalla enemmänkin.
Unen ja painajaisen välimaastossa liikkuva esitys on yhtäaikaa absurdi, hauska ja traaginen trippi. Tunti ja 20 minuuttia on juuri sopiva kesto tälle ilotulitukselle. Häröilyyn ei ehdi kyllästyä tai turtua, mutta katsoja tuntee itsensä kylläiseksi poistuessaan teatterista. Tosin monet kohtaukset ovat sen verran irrallisia ja harhailevia, että ilman jonkinlaisia taustatietoja Bakerin elämästä tarinaa olisi mahdoton seurata. Itse esityksessä ei missään vaiheessa kerrota, että se käsittelee Chet Bakeria. Tämän tiedon luen markkinointitekstistä. Bakerin uran ja elämän jonkinlainen tuntemus auttaa pysymään kärryillä. Luulen että niille katsojille, jotka tulevat esitykseen täysin ummikkoina, näytelmä ei aivan avaudu. Se ei anna katsojalle kunnollista lukuohjetta tai viitekehystä. Se on sääli, sillä näin loistavan hykerryttävään esitykseen toivoisi jokaisen pääsevän sisälle nautiskelemaan. Voin vain kuvitella, miten joku saattaa myös kokea esityksessä laajasti viljellyn kikkailun raskaana ja täysin käsittämättömänä soopana.
Itse en todellakaan koe näin, ja suurin osa muustakin yleisöstä tuntuu pääsevän sisälle Lars Dobermanin hulluun maailmaan ja on suorastaan haltioissaan. Eikä ihme, sillä niin taitavia ryhmän jäsenet ovat siinä, mitä tekevät. Tämän esityksen yhteydessä ”cool” saa ennen kaikkea itseironisen sävyn: Lars Doberman -kollektiivi ei ole itseriittoisesti tai tosissaan cool, mutta erittäin cooleja he silti ovat kaikessa tekemisessään!
A Bebop Storyn on tehty kiertäväksi esitykseksi, joten suosittelen tämän kokemista, jos siihen vain suinkin joskus ja jossain tulee mahdollisuus. Ja Lars Dobermanista tullaan kyllä varmasti vielä kuulemaan; kollektiivin seuraava esitys Charles Mansonista on jo työn alla.
~Eeva~
P.S. Lars Doberman toimii Orkaterin alaisena. Orkater (nimi tulee sanoista ”orkest” ja ”theater”) on Hollannin musiikkiteatterin tämän hetken kuuma nimi. Sen tavoitteena on tuottaa modernia musiikkiteatteria ja antaa tekijöille vapaat kädet tehdä mieleisiään esityksiä. Lars Dobermanin tekemisiä voi siis seurata osoitteessa www.orkater.nl.
Chet Baker ja My Funny Valentine.
