Kaksi viikkoa treeniä
”Elämä ei ole sitä, mitä ei tiedä, elämä on sitä, minkä tietää ja me tiedämme kehittyvämme, tiedämme muuttuvamme”.
Teksti: Kati Urho
Hikoiluttaa, naurattaa, kuumottaa, karaisee, epäilyttää, inspiroi, ketuttaa, väsyttää, ihastuttaa ja vähän jännittää. Näillä sanoilla voisi muun muassa kuvailla tunnetiloja Orlandon ensimmäisten harjoitusviikkojen aikana. Itselleni tilanne on vähintäänkin erikoinen, sillä teatterin vapaan kentän freelancerina olen viimeiset 15 vuotta tottunut tekemään niin paljon muutakin kuin vain näyttelemään. Nyt vihdoin minulla on mahdollisuus palata puhtaan näyttelemisen pariin, ilman paineita käsikirjoituksen kirjoittamisesta, lavasteiden ja rekvisiitan tekemisestä, puvustuksen hankkimisesta, ohjauksellisesta näkökulmasta, katsojien määrästä tai taloudellisesta tulosvastuusta. Nyt minä vain näyttelen.
Jo toisena harjoituspäivänä huomaan, että olen vuosien aikana näyttelijänä laiminlyönyt kehoani kahdellakin tavalla: en ole pitänyt lihaskuntoa yllä enkä ole kiinnittänyt keholliseen ilmaisuun tarpeeksi huomiota. Lihakseni kirkuvat kun teemme päivän alussa alkulämmittelyn ja viikon edetessä tuntuu, etten ole koskaan kunnolla käyttänyt tiettyjä lihaksia, niin paljon ne sattuvat. Havahdun myös siihen tosiasiaan, että usein nimenomaan kehollinen ilmaisu jää huomiota vaille roolityöskentely-tavoissani. Myönnän että usein ajattelen, että kyllä se keho aina loppuviimeksi mukana kulkee ja eläytyy tarpeen mukaan. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa lähdemme liikkeelle kehon ilmaisusta ensin. Huomaan olevani ensin epävarma, jopa hieman kyseenalaistan tällaista tapaa toimia. Eikö teksti kuitenkin ole tärkein? Jo ensimmäisen viikon lopulla alan lämmetä toisenlaiselle ajattelutyylille: ei, teksti ei ole se tärkein, se on vain yksi osa ilmaisun muotoa. Alan kokea hurmion hetkiä. Menen ajassa taaksepäin teatterikouluaikoihini Lontooseen, jossa metodinäyttelijän koulutukseeni kuului erittäin kattava rooliin heittäytyminen, kehollisesti, henkisesti ja metafyysisesti. Koen olevani jälleen jonkun tärkeän äärellä. Saan voimaa paneutua ja pureutua kohtauksiin sekä roolihahmoihin kunnolla. Toisaalta koen myös ärsyyntymisen merkkejä, kun aivoni eivät pysty väsymyksessään joka päivä ottamaan vastaan omasta mielestäni välillä ristiriitaista ohjausta koreografilta ja ohjaajalta. En tiedä mitä teen, mutta teen kuitenkin jotain. Ja kas kummaa, sekin toimii! Tärkeintä on tekeminen, ”just do it!”.
Intensiivisen työryhmämme motto on ollut viime viikot yksinkertaisesti ”Let it go”. Aivan, päästä vain irti. Helpommin sanottu kuin tehty. Huomaan joskus yrittäväni mennä helpoimman kautta, sen sijaan että tuntisin mikä on oikea suunta. Välillä usko itseeni pettää, mutta palaudun nopeasti. En luovuta, vaan haluan antaa mennä, kerta kaikkiaan antaa mennä vaan! Mitä enemmän vietän aikaa uusien kollegoiden, ohjaajan ja koreografin kanssa, sitä enemmän uskallan myös olla oma itseni ja alan taas luottaa itseeni ja siihen mitä teen. Hyväksyn sen, että tämä on prosessi, jonka pitää antaa tulla ensin lähelle, jotta saadaan synnytettyä mahdollisimman autenttinen ja moniulotteinen tarina ja hahmokavalkadi.
"Olen oppinut vuosien varrella jo sen, että mitä vähemmän lavalla puhuu, sen vaikeampi on rakentaa hahmosta todentuntuinen."
Tunnen olevani vähän hukassa kaikissa rooleissani, ne ovat luonteeltaan niin erilaiset. Nauran kuitenkin sisäisesti tehdessäni erään koomisen hahmon kohtausta, jossa yhdistyy absurdi tilanne ja monisyiset motiivit, kun sekä ohjaaja että koreografi ovat samaa mieltä siitä että minun pitää vain antaa tehdä hahmo omalla tyylilläni ensin. Sitten voidaan hienosäätää ja viilata hahmo täydellisesti kohtaukseen sopivaksi. Ymmärrän kommentin, olenhan tehnyt jo vuosikausia melko absurdeja komediallisia hahmoja. Niiden syntyminen ei tuota suurta tuskaa tai vaivaa! Kuitenkin toisen hahmon kohdalla, jossa yhdistyy syvyys, vahvuus, pitkäjänteisyys ja todellinen hiljainen läsnäolo, tunnen olevani jälleen hukassa. Liikekieli ei tule luonnostaan, enkä saa sellaista yhteyttä hahmoon kuin mitä haluan. Vaikka pystyn analysoimaan tekstiä erittäin hyvin, mitä tehdä kohtauksessa, jossa olen läsnä, mutta en puhu mitään? Olen oppinut vuosien varrella jo sen, että mitä vähemmän lavalla puhuu, sen vaikeampi on rakentaa hahmosta todentuntuinen. Usein me näyttelijät lankeamme siihen ansaan, että arvioimme repliikkien määrällä kuinka suuri osamme näytelmässä on. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, ja todellakin, nyt kolmannen harjoitusviikon alkaessa, alan vihdoin taas ymmärtää että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. En tee tätä näytelmää yksin, vaan ryhmässä, jossa kaikkien roolihenkilöt ovat kytköksissä toisiinsa. Ilman minun hahmoani, ei tuota toista hahmoa ehkä olisikaan. Olemme siis kaikki aivan yhtä tärkeitä kokonaisuuden kannalta.
Olemme kohta puolivälissä harjoituskautta, ja päällimmäisenä tunteena on tällä hetkellä kiitollisuus. Saan tehdä rakastamaani työtä, erinomaisten ja taitavien sekä erittäin hyvällä huumorilla varustettujen kollegoiden kanssa. Tunnen olevani osa ryhmää, joka luo jotakin täysin ainutlaatuista teatterikokemusta. Olen iloinen siitä että tämän prosessin myötä olen palannut ajatuksissani aikaan, jolloin lähdin näyttelijänuralle, ja imin itseeni kaiken mahdollisen tiedon ja taidon jyväsen ja opin joka päivä uusia tapoja toimia ja tehdä asioita. Uteliaisuus on yksi peruspilareista, johon kaikkien esiintyjien pitäisi ankkuroitua. Loppukaneetiksi vanhan ja viisaan, elämää kokeneen ja nähneen tammen sanoin: ”Elämä ei ole sitä, mitä ei tiedä, elämä on sitä, minkä tietää ja me tiedämme kehittyvämme, tiedämme muuttuvamme”.
Orlandon näyttelijöitä ja ohjaaja: (vasemmalta) Alisa Salonen, Asta Rentola, Hanna Ojala, Ishwar Maharaj ja Kati Urho.
Kati Urho
Kati on yksi Teatteri Vertigon Orlandon esiintyjistä. Tässä produktiossa hän palaa ammattinsa alkulähteille, näyttelijäntyön pariin. Luvassa on roolihahmoja ääripäästä toiseen.
