Dystopiat ajan kuvana

Uuden ajan alussa elänyt englantilainen Thomas More kirjoitti 1516 teoksensa Utopia. Kreikan kielen utopia merkitsee kirjaimellisti paikkaa (topos) jota ei ole missään (ou). Sopivasti äännettäessä eu-topos merkitsee myös onnellista paikkaa. Utopialla on tällöin kaksoismerkitys ihanteellisena paikkana, jota ei reaalimaailmassa ole (vielä) olemassa. Länsimaisten kirjoitettujen utopioiden historia ulottuu antiikin Kreikkaan. Platonin Valtio on ensimmäinen tunnettu kirjallinen utopia. Moren aikaisten ns. klassisten utopioiden, joiden topoksena oli usein kaukainen saari (Moren Utopian lisäksi Tommaso Campanellan La città del sole / Aurinkokaupunki, Francis Baconin Nova Atlantis / Uusi Atlantis) jälkeen utopioita ovat luoneet niin 1700-luvun valistusajattelijat kuin 1800-luvun uuden sosialismin aatteen innoittamat utopiasosialistit (Charles Fourier, Henri de Saint-Simon, Robert Owen). Ajan muuttuva henki on määrittänyt sen, minkälaisia utopiat ovat ja miten ne rakentuvat.

Dystopia voidaan määritellä etuliitteineen -dys positiivisen utopian vastinpariksi eli anti-utopiaksi. 1900-luku oli dystopioiden vuosisata. 1700-luvun valistuksen ihanteet ja 1800-luvun tieteellinen optimismi näyttäytyivät menneeseen maailmaan kuuluvalta todellisuudelta. 1900-luvun alkupuoliskolla koettiin kaksi suurta maailmansotaa ja nähtiin totalitarististen yhteiskuntajärjestelmien, fasismin, natsismin ja stalinismin nousu. Toisen maailmansodan jälkeen elettiin kylmän sodan ja ydinaseiden uhan varjossa.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa merkittäviä dystopioita kirjoittivat esimerkiksi H.G.Wells (When the Sleeper Wakes / Kun nukkuja herää, The Time Machine / Aikakone), Jack London (The Iron Heel / Rautakorko), Anatole France (L`île des pingouins / Pingviinien saari) ja Venäjällä Jevgeni Zamjatin (Me). Kirjoittajien kritiikki kohdistui teollisuuskapitalismiin, elämän mekanisoitumiseen, ihmisten eriarvoisuuteen ja muihin uuden modernin ajan esiin tuomiin varjopuoliin.

1900-luvun alkupuoliskon tunnetuimmat dystopiat, Aldous Huxleyn Brave New World / Uljas uusi maailma (1932) ja George Orwellin Nineteen Eighty-four / Vuonna 1984 (1949) varoittavat molemmat modernin massayhteiskunnan vaaroista. Orwellin dystopiassa eletään tulevaisuuden totalitaristisessa valtiossa Oceaniassa, jossa ajatuspoliisi valvoo kansalaisten ajatuksia. Vain yksi sallittu totuus on vallalla, ja se voi muuttua vallanpitäjien tahdon mukaisesti koska vain. Totalitarismin pelko oli ilmeinen teoksen kirjoittamisajankohtana, Toisen maailmansodan jälkeisenä kylmän sodan aikana, jolloin Neuvostoliitto eli vielä Stalinin diktatuurin alla. Orwellin 1984:n käsite ajatuspoliisista on saanut uutta ajankohtaisuutta nykyisen internetin, somen ja uudenlaisten tekniikan mahdollistamien kansalaisten valvonnan muotojen kautta. Aldous Huxleyn dystopiassa Brave New World satiirin kärki osoittaa toisentyyppiseen massakulttuurin mahdollistamaan orjuuttamisen muotoon, maailmaan, jossa enemmistö ihmisistä elää epäautenttista elämää kulutuskulttuurin ja viihdeteollisuuden keinotodellisuudessa. Samankaltaista tematiikkaa löytyy myös Ray Bradburyn 1950-luvulla kirjoitetussa dystopiasta Fahrenheit 451. Jos Orwellin dystopia osoitti kohti itää, niin Huxleyn ja Bradburyn dystopiat osoittivat ja osoittavat kohti länttä.

2000-luvun dystopioissa uusia aktuaalisia uhkan kuvia ovat tuoneet esimerkiksi uskonnollinen fanatismi, keinoäly sekä erityisesti ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat ympäristökatastrofit. Aiheensa puolesta uskonnollisen fanatismin dystopiana voidaan pitää televisiosarjaa The Handmaid´s Tale (ensimmäinen kausi, 2017), joka perustuu Margaret Atwoodin samannimiseen romaaniin vuodelta 1985 (suom. Orjattaresi). Dystopiassa eletään kristillisen fundamentalismin vallitsemassa maailmassa, jossa naisen asema on sorrettu. Dystooppisia aiheita suomalaisessa kirjallisuudessa 2000-luvulla ovat käsitelleet esimerkiksi Leena Krohn ja Risto Isomäki. Leena Krohnin romaanissa Hotel Sapiens (2013) eletään ympäristökatastrofin jälkeisessä posthumaanissa maailmassa, jossa keinoäly on ottanut vallan ja jossa ihmiset on tarhattu säilöön eräänlaiseen ihmistarhaan ja museoon, Hotel Sapiensiin. Risto Isomäen vuoteen 2020 sijoittuvassa ekologisessa dystopiassa Sarasvatin hiekkaa (2005) käsitellään ilmastonmuutoksen globaalia uhkakuvaa.

Aika ja sen arvot, sekä kokemus historiasta määrittelevät sen, mitä pidämme ihanteellisena yhteiskunnan tilana (utopia, eutopia), mitä uhkakuvana (dystopia). Esimerkiksi Platonin Valtion ”ihanneyhteiskunnan” malli, jossa lapset kasvatetaan valtion kasvatuslaitoksissa ja jossa demokratia ei kuulu yhteiskuntasopimukseen, näyttäytyy länsimaisen nykyihmisen näkökulmasta totalitaristisena dystopiana. Utopiat ja dystopiat näyttäytyvät aina yhden ihmisen todellisuuden ylittävinä yhteisöllisinä mahdollisuuksina. ”Yksikään ihminen ei ole saari”, kuten kuuluu Ernest Hemingwayn romaanin Kenelle kellot soivat motto ja John Donne -sitaatti. Tietoisuus todellisista globaaleista uhkakuvista, kuten ilmastonmuutoksesta, tulevat toivottavasti olemaan ihmisten jaettua todellisuutta maailmanlaajuisesti.

Teksti: Jussi Uotila, FM

Ensimmäinen luku Aldous Huxleyn teoksessa Uljas uusi maailma.

Viimeisimmät jutut
Blogiarkisto
Tunnisteet
Seuraa meitä
  • Facebook Basic Square
  • Twitter Basic Square
  • Instagram App Icon

© Teatteriyhdistys Vertigo ry